Tarvitsemme
sankareita säännöllisin väliajoin. Ne toimivat seerumina uhrikulttia vastaan.
Marttyyrin viitta vaanii aina ja kaikkialla. Se lehahtaa ohikulkijan kaulaan piittaamatta
tämän ominaisuuksista tai luonteesta. Uhrikultti on suuri demokraatti, sille kuka
tahansa käy. Muuta tunnettua vastalääkettä terroristin taudinkuvaan ei ole kuin opiskelu ja hyvät esikuvat. Mukavuussyistä käytän idoleista rähjääntynyttä
sanaa sankari.
Siri kertoo, ettei
ole kiinnostunut sankareista. Hän on kiinnostunut minusta. Ei ilmeisesti ole
kuullut uutista: ihminen on kuollut! Minä ainakin olen, kuolleempi kuin kala,
puoliksi sulanut, miekkavalaan vatsassa. Minut on ruiskutettu täyteen vettä ja
lääkkeitä jotta valas voisi vankeudessa hyvin, mikä lienee älymystön kielellä italiaksi
contradictio in adjecto, suomeksi
sula mahdottomuus.
Anteeksi sanaleikki.
Tehdään yksi asia selväksi, kalanne kun ei jälkeenpäin kuunnella voihketta
ontuvasta päättelystä.
Sankarit eivät ole
ihmisiä. Niissä on puolet eläintä, toinen puoli toimii kuin kone. Johtuu kai
siitä, että se on kone. Aika sankarin ympärillä ei ainakaan käy pitkäksi; ikinä
et voi tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Samaa todistavat kuulemma myös
narsistin kanssa eläneet.
On teidän vuoronne,
arvon filosofit ja mielipidevaikuttajat! Parissa vuosituhannessa ehditte hyvin julkaista
artikkelikokoelman: »Sankari vai narsisti? Näkökulmia pöydän alta».
Tampereen yliopiston
koko henkilökunta on jo vaiennut. Se pidättää hengitystään, odottaa sormi
pystyssä tutkimustenne tuloksia.
J A T K U U . . . täällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti