Kun talvi syttyi tuleen

Peter von Baghin postuumi teos Muisteja on outo lintu maamme kirjametsässä. Muistelijan ilmaisema syvä halveksunta pyhiä instituutioita, Helsingin Sanomia ja yliopistoa kohtaan yllättää lukijan, saattaa ilahduttaakin tätä. Pian kirjoittaja kuitenkin omii paikkansa yhteisössä, asettuu jatkoksi jonoon huippulahjakkuuksia, joita maamme kipeästi kaipaa ja jotka se vääjäämättä nujertaa.

Minulle von Bagh edustaa amerikkalaista unelmaa, Peter V. Pania. Teoksen rupatteleva tyyli mahdollistaa kuitenkin sen, että kirjoittajalle voi väittää vastaan. Röyhkeät heitot nostattavat odotuksia: mitähän seuraavaksi? Pukinsorkka pilkottaa humanisti-inkvisiittorin kaavun alta.

Olen nähnyt aavistuksen von Baghin tästä puolesta kerran aiemmin. Ateneumissa esitettiin keskitysleirejä käsitellyt tv-sarja. Taisin katsoa ohjelmasarjan ensimmäisen jakson. Leireiltä selvinneet kertoivat jollain pellolla elämästään. Sarjaa paremmin mieleen jäi von Baghin alustus. Hän vertasi päivän ohjelmaa Schindlerin listaan, Spielbergin hittielokuvaan. Hän puhui kahdesta erilaisesta lähestymistavasta. Toista hän luonnehti sosiaalipornoksi: Ihmisten kärsimykset myytiin yleisölle karmeat yksityiskohdat tiiviisti pakattuina. Sokki seurasi toista siihen tahtiin, ettei kukaan jaksanut enää järkyttyä. Hän ei käyttänyt seuraavaa ilmaisua, mutta minä käytän. Spielberg kieriskeli ihmisten kärsimyksissä.

Toinen, harvinaisempi tapa oli kunnioittaa yksilön kokemusta. Annettiin hänen avata se, minkä halusi. Annettiin kohteen kertoa itse. Samalla kävi selväksi, että kokemusta ei voinut kaataa yleisön niskaan. Sanalla sanoen, kokemusta ei voinut jakaa. Siitä saattoi nähdä viitteitä, aavistuksen, ei muuta. Totuus kätki kasvonsa huntujen taa.

Peter von Baghia on kiittäminen siitä, etten ole koskaan kyennyt katsomaan Schindlerin listaa läpi. Suhteeni Pelastakaa sotamies Ryaniin on ollut, mikäli mahdollista, vielä huonompi.

Ahmin muistelmia kuin älylliseen aliravitsemukseen kuoleva, kunnes yksi virke pakotti pysähtymään, laskemaan kirjan käsistä.

Kun ihminen puhuu elokuvasta, hän on itse asiassa psykoanalyysissä.

Michel Foucault on vaarallinen kaveri. Voin sanoa tämän pystyssä päin sen jälkeen kun olen lukenut filosofin kaksi kirjoihin ja kansiin pakattua luentosarjaa läpi. Ensimmäisen nimi oli Biopolitiikan synty. Minkä syntyä siinä käsiteltiin, jää arvailujen varaan. Otsikon alkuosa on silti lähempänä sydäntäni kuin sanahirviö geopolitiikka, jota kaikki kiekuvat minareeteista ja kirkontorneista tätä nykyä. Luentosarjan aiheena oli talousliberalismi. Aiheen käsittelytapa oli utelias, ellei peräti innostunut.

Toisen luentosarjan nimi oli kutakuinkin »Puolustakaa yhteiskuntaa». Lainausmerkit ovat otsikossa alun perin, niissä piilee jutun juju. Foucault on väitteen kanssa tietenkin eri mieltä.

Tämä riittänee todisteeksi. Foucault’n varjosta suojaa hakevat eivät tiedä, millaiseen rikollisjärjestöön pyrkivät.

Sanon sen suoraan: Michel Foucault on vastavallankumouksellinen, hän on banderiitti, hän on – kyllä – fasisti edistyksellisen ajattelijan kaavussa.

Kaveria ei voi kuin ihailla.

Ennen kuin luin kyseiset teokset, Foucault oli jo menettänyt asemansa silmissäni. Hän jouti samalle elefanttien hautausmaalle Noam Chomskyn kanssa. Viime vuosisadan merkittävimmät vaikuttajat sijoittuivat reippaasti Maosta vasemmalle molemmat (niin luulin). Pitäkööt hauskaa yhdessä! Olin reagoinut turhan kerkeästi videoon, jossa äijät väittelivät Hollannissa. Hallitseva luokka, läpäti lää... siinä kaikki, mitä sanailusta jäi käteen. Ainoa erimielisyys ukkojen välille syntyi utopian tarkoituksenmukaisuudesta.

Ja tämän ällötyksen päälle Foucault’n kuvaa tahrasi syvä myötähäpeä, joka pisti minua puukolla silmään elokuva-arkistossa.

Elokuva oli sinällään hyvä, dokumentti Irakin sodan veteraaneista. Nämä toipuivat jälkitraumaattisesta stressistä hoitolaitoksessa jossain USA:n länsirannikolla. Ikävä kyllä elokuvan ranskalainen ohjaaja oli näytöksessä paikalla. Leffan jälkeen hän kertoi, että olimme nähneet toisen osan trilogiasta, jonka nimi oli... “Vihan genealogia”.

Otsikon g-piste oli pöllitty Foucault’lta, sijoitettu siihen, jotta suuri yleisö avaisi suunsa ja möykkäisi kuin sonnilauma hiidenkivellä. Oo, oo! Tässähän oltiin syvällisiä.

Mitä Peter von Bagh sanoikaan? Että elokuvan »taustoitus», jonkinlainen sitä edeltävä tulkkaus, oli välttämätön, jotta yleisö voisi ymmärtää teoksen hienouksia. Olen aivan eri mieltä. Aikanaan tungin elokuva-arkiston näytännöissä jaetut liuskat takataskuuni ja luin leffan jälkeen, jos silloinkaan. Todettakoon tässä, että selitykset saattavat pilata leffan myös jälkeenpäin.

Traumaelokuvan ohjaaja kysyi esitelmänsä lopuksi, istuiko salissa veteraaneja. Eturivissä istui Tuomas Muraja, joka oli julkaissut päiväkirjamerkintänsä ISAF-operaatiosta kovissa kansissa. Kirjan nimeksi tuli Sotilaana Afganistanissa. Olin lukenut sen. Murajan pisteet nousivat äkisti mielessäni: kaverin kädet pysyivät alhaalla. Ohjaaja kertoi, että Ranskassa käsiä nousi joka esityksen jälkeen!

Hämmästelin asiaa hiljaa mielessäni. Oliko Afganistanissa ranskalaisia? Irakissa ei ainakaan ollut. Eikä Ranskan hävittäjille löytynyt käyttöä edes Syyriassa, kun Obamalta tuli puhelu ja pysäytti koneet kiitoradalle.

Ohjaaja oli kantanut Ranskasta asti kopioita edellisestä elokuvastaan, joka kertoi Bosnian sodassa raiskatuista naisista. Olin kovaa vauhtia jonottamassa omaa levyäni, kun ohjaaja kertoi ensimmäiselle innokkaalle, mikä oli elokuvan hinta euroissa. Itsetyytyväinen ilme ohjaajan kasvoilla osoitti, että olin kuullut oikein.

Kakskytä euroo? Vedä käteen, vinkuintiaani!

Ja tälle porukalle pitäisi nyt kirjoittaa artikkeli, ylistävä vieläpä, Margaret Thatcheristä.

Niin pitkäveteinen kuin tehtävästä tulisikin, siinä piili mahdollisuuksia. Mitä luultavimmin Humanistin toimittajat ja lukijat, nuo edistykselliset, eivät tienneet Pohjois-Irlannista mitään. Silti he olivat vakuuttuneita IRA:n toimien oikeutuksesta.

Ai miksikö? No, he olivat nähneet Hungerin.

Vuoden 1981 nälkälakko oli IRA:n vaiheikkaan historian pohjanoteeraus. Tasavaltalaisarmeijan kiinni jääneiltä jäseniltä oli vastikään viety poliittisen vangin asema. Heidät komennettiin samoihin töihin kuin muutkin kiven sisässä. Heidän piti vaihtaa siviilivaatteensa vangin univormuun. He eivät enää saaneet pitää omia poliittisia kokouksiaan. Tätä ei voinut tietenkään hyväksyä. Ensin Pohjois-Irlannin vankiloissa levisi nimensä veroinen, ns. likainen protesti. Kun se ei tehonnut, aloitettiin Mazen vankilassa Belfastissa nälkälakko. Se epäonnistui. Alkoi toinen nälkälakko, joka päättyi tunnetuin seurauksin.

Tai kuka sen seurauksia tunsi? Kymmenen miestä joka tapauksessa kuoli. Tuore pääministeri Margaret Thatcher oli ilmaissut kantansa: hän ei neuvottelisi terroristien kanssa. Nämä kärsivät rangaistusta tekemistään rikoksista, eivät poliittisten näkemysten tai mielipiteidensä vuoksi.

Rikolliset IRA:n jäsenet eivät olleet ansainneet erityiskohtelua.

Tosiasiassa neuvotteluja käytiin kaiken aikaa kulisseissa. Jokin meni pieleen.

Tapahtunut oli hitonmoinen tragedia, varsinkin kun IRA menetti nälkälakon myötä yhden pelätyimmistä ja ihailluimmista johtajistaan, järjestyksessä toisena menehtyneen Frank Hughesin. Tämänkin McQueen oli käsittänyt väärin. Nälkälakko oli tragedia, ei marttyyri- tai sankaritarina. Jos vauhdikasta tarinaa haki, kannatti lukea lyhyt kuvaus Hughesin aiemmista vaiheista teoksesta Ten Men Dead.

Jos nälkälakko oli IRA:n aallonpohja, yksi sen suurimmista saavutuksista oli emojärjestöstä irtautuneen “todellisen” IRA:n palauttaminen ruotuun vuonna 1998. Pitkäperjantain sopimus oli allekirjoitettu, kansanäänestykset pidetty niin Pohjois-Irlannissa kuin Irlannin tasavallassakin, 29 sotavuoden jälkeen rauha alkoi kajastaa. Tämä oli liian epätodellisen tuntuista tosi-IRA:lle. Se räjäytti autopommin Omagh’n kaupungissa. 29 ihmistä kuoli, yksi sodan joka vuodelle.

Tosi-IRA pyysi anteeksi heti iskun jälkeen ja ilmoitti aloittavansa aselevon välittömästi. Syytä tähän he eivät kuitenkaan kertoneet. PIRA:n kaverit, eli provot, olivat nimittäin pistäytyneet »todellisten» kodeissa. He olivat tehneet tuhlaajapojille tarjouksen. Palatkaa kotiin. Palatkaa ruotuun. Kaikki on anteeksi annettu. Tehkää tämä yksi asia tai tapamme teidät kaikki.

Oli aikoja, jolloin pahoja miehiä tarvittiin. Täysin eri maailmasta tuli sitten tämä McQueenin elokuva. Se oli Leni Riefenstahlin leffojen veroinen propagandan mallikappale ja omalla tavallaan luonnontieteiden kannalta kiinnostava.

Mutta kuka muu kuin laborantti sen jaksaisi katsoa?

Neiti oli uudistanut ilmettään. Vehnänvaaleiden hiusten joukkoon oli ilmestynyt vaaleanpunaisia tupsuja.

– Mikä toi on toi väri, kysyin. – Siis sävy?

Neiti veti hiussuortuvan sormiensa läpi. – Koralli.

– Koralli?

– Koralli.

– Magee, oli mikä oli.

– Se on koralli. Neidin kaidat posket olivat punehtuneet. Hän huiskautti vihkoa. – Mä luen tän. Mutta en ääneen.

Levitin käteni. – Tehkää hyvin.

Hän luki hetken totisen näköisenä ja hymyili varovasti.

– Tää on hyvä: »McQueen saarnaa suntiolle, joka on länsimaiden vasemmisto-oppositio. Suntio kehuu saarnaa virkansa puolesta.»

– Kumpikin ikävystyy hengiltä.

– Mutta jatko? »Tulee Al Gorea ikävä.»

– Sen leffalla oli nimi.

– Mikä niin?

– Epämiellyttävä totuus.

– Ai joo, tässä: »Totuus on aina epämiellyttävä aatteen kannalta.»

Siri laski vihon sohvalle. Hän rapsutti kissaa kiivaasti. Claymore ei ollut moksiskaan, nautti vain entistä enemmän, työnsi päätään lähemmäs.

Poimin vihon Sirin vierestä. – Mä voin lukea parhaan kohdan. Tässä: »Mutta mitä on tehtävä? Jos saisin puolet McQueenin elokuvan budjetista, ohjaisin suuren isänmaallisen elokuvan Gazan saarrosta. Näyttäisin, miten erikoisjoukkojen sotilaat urheasti pysäyttivät Henning Mankellin johtaman maihinnousuyrityksen. Miten Mossad kukisti terroristit. Työnimenä olkoon Shoot to Kill.

Siri oli vaiti. Itsepäisen, jääräpäisen vaiti.

Aloin selittää.

– Tiedätkö, kun mä oon laiska!

– Mmm?

– Mä en kykene, mä en pysty käymään töihin. Pitäis varmaan alkaa punnertaa tai jotain, joogaa. Ajatus alkaa harhailla ja siis heti. Aleksis Kiven kirjeet, on tehty kriittinen editio niistä. Mä lainasin sen. Esseetä esseen perään, miten tämä liittyy... odota! Itse asiassa tieto löytyy Hurmeen »ajatuksista». Yhdessä luvussa ilmoitetaan fanfaarien kera, että Aleksis Kivi luki lehtiä! Kelaa.

– Miten tää liittyy...

– Ja samaan aikaan tyyppi jauhaa humanismin nimeen jostain tasa-arvosta.

– Eikä sais vai? Jauhaa tasa-arvosta?

– Se on valinta.

– Mikä niin?

– Periaate. On kaksi vaihtoehtoa. Joko hyväksytään et on olemassa näitä poikkeusyksilöitä, siis neroja sanan ankeimmassa merkityksessä. Heille mattimeikäläinen ei mahda mitään. No, olkoon niin. Onko syytä ihmetellä, että nero lukee lehteä? Komsii, komsaa. Aivan sama! Me voidaan unohtaa heidän olemassaolonsa. Ei koske meitä millään tavalla. Me ollaan kesannolla, ollaan hukkakauraa.

– Ja se toinen vaihtoehto on?

– Jauhaa tasa-arvosta.

– Älä ny viitti! Mitään muutako ei ole, niitten välillä?

– Mua niin iljettää nää tyypit, on muka pienen ihmisen puolella. Tulee vastaan ensimmäinen lajin edustaja, ne laittaa sen uuniin.

– Hei haloo.

– Puhuu roskalehdistä.

– Tä?

– Niin ne tekee. Että joku vielä tähän maailman aikaan nostaa itseään ylenkatsomalla näitä jotka lukee iltapäivälehtiä…

– Lopeta.

– Se on säälittävää.

– No nii on. Kuka niin tekee?

– Hurme.

– Kuka muu.

– Peter von Bagh.

– On kuollu.

– Aivan sama. Teki niin, tekisi.

– Hyvä, Siri sanoi ja nousi. – Kirjota siitä.

– Jos ne tosissaan, aivan tosissaan olisi pienen ihmisen puolella, ne olisi nyt Syyriassa.

– Paitsi von Bagh.

– Hän pitäköön päänsä. Heittäkää multaa, siellä on kultaa... Oot sä käyny yliopiston?

Siri pudisti päätään.

– Mäpä olen. Kotisohvalta käsin. Näin ollen voin ilmoittaa teille, mikä on kirjailijan tehtävä. Se on luoda olosuhteet joissa tapahtuu kolari. Talviyö, rekka ajaa ylinopeutta kontit täynnä paperirullia. Tunnet varmaan tarinan. Vastaan tulee bussi pullollaan uinuvia ajatuksia...

Siri kohotti kulmiaan ja hymyili ensimmäisen kertaa tapaamisemme aikana. – Kirjoitahan siitäki.

– Mun ongelmana on... ei energiaa, ei malttia laittaa näitä yhteyksiä, mielleyhtymiä ylös.

– Puhu ne.

Tuijotin Siriä. Suu auki, olettaisin.

– Puhelimeen, hän sanoi.

Kirjoita siitä, kirjoita tästä. Puhu puhelimeen. Mikä Maidanin kenraali hän luulee olevansa? Rouva Robespierre pikemminkin: Maidanilla ei kumarrettu kenraaleja. Ja ikään kuin ihmisellä ei olisi muuta tekemistä tässä elämässä kuin laatia katsauksia rouvan valikoimista aiheista. Vaikka oikeissahan hän on, tavallaan, osin. Käänteentekeviä tapahtumia tulee eteen tämän tästä. Historiassa. Rouva ei hyväksyisi sanaa “käänteentekevä” – liian kulunut, sehän on selvä. Syöttäköön sen miehelleen varpaittensa välistä.

Otetaan esimerkki. Dokumentissa Winter on Fire näytetään tilanne Kiovan Maidanilla joskus talviolympialaisten aikaan vuonna 2014. En ole varma päivästä (21.2. – Toim.), joka tapauksessa se on viimeinen, jonka presidentti Viktor J. sai viettää vallassa. Kukaan ei tuolloin tiennyt, tietenkään, että päivästä muodostuisi viimeinen, vähiten Viktor itse. Hän oli päässyt sopimukseen opposition kanssa. Kaikki näytti hyvältä. Entinen nyrkkeilyn raskaansarjan maailmanmestari Volodymyr K. seisoi turvatun tulevaisuuden merkkinä Maidanilla, korkealla mielenosoittajien yllä. Tavoitteet on saavutettu, hyvät ystävät, hän sanoi. Voitte mennä kotiin.

Silloin maailmanmestarin kaima kiipesi lavalle. Hän nappasi mikrofonin eikä juuri miettinyt sanojaan. Hän puhui kiihkeästi, jotain sentapaista että häpeä ja pettymys repivät häntä tuona hetkenä. Miksi? Hän kuuli juuri, että kansan niin kutsutut johtajat, joiden tulisi olla mielenosoittajien puolella, olivat kätelleet miestä, jonka kädet olivat yhä hänen ystäviensä, näiden samaisten mielenosoittajien veressä. Ei. He eivät olleet tyytyväisiä. Tavoitteita ei ollut saavutettu, he eivät voisi mennä kotiin. Seuraavana hän lausui nuo historiaa tekevät, vuoria siirtävät sanat, yhden vaivaisen virkkeen itse asiassa.

– Jollei Janukovytš ole häipynyt huomisaamuun kello 10 mennessä, me tartumme aseisiin.

Miehen nimi oli Parasiuk. Toivon mukaan on yhä. Ehkä voisin kirjoittaa hänestä.

Toinenkaan video ei maksa mitään, mutta samalla jatkon ja katkon askelmerkit tehdään tiettäväksi. Jos katsoja aikoo jatkaa katsomista ja esiintyjä yhä esiintyä, pian olisi aika maksaa ja reilusti. Mies istuu kyykyssä mättäikössä. Hän ei enää virnuile. Kamera lähenee, mies rutistaa vajaata vessapaperirullaa käsissään. Hänellä on housut kintuissa. Miesääni ilmoittaa kameran takaa vaaditun summan. Se on iso. Ääni latelee uhkauksia. Se lupaa, että seuraava video kertoo mihin rahat tulee toimittaa. Ääni uhkailee vielä vähän. Video päättyy.

Edellinen Seuraava

Volodymyr x 2

_______________________________________
*) Wikipedian mukaan ainakin...   https://en.m.wikipedia.org/wiki/Volodymyr_Parasyuk