Lantion kaari

18. syyskuuta 201*

Olen nähnyt Syyrian tulevaisuuden, ja sen nimi on JaF. Painakaa nimi mieleen, Jaish al-Fateh (tai Fatah, mutta sitä muotoa jokainen järkevä ihminen haluaa välttää).

Tuomioja: Syyriassa kuollut suomalainen teloitettiin vakoojana

Viime viikolla paljastunut suomalaismiehen raaka surma Syyriassa oli terroristijärjestö Isisin toimeenpanema teloitus. Näin väitti Erkki Tuomioja Facebookissa, päivityksessään, jonka hän sittemmin poisti.

Tuomiojan englanninkielinen kirjoitus kuului kokonaisuudessaan:

– Ansionsa mukaan? ISIS teloitti suomalaismiehen vakoojana, lähteet kertovat. Ei pidä alkaa kilpasille Zeus’n kanssa, ellei osaa heitellä salamoita – vanha Balkanin sanonta!

Tuomioja ei ollut vastannut HS:n yhteydenottoihin lehden mennessä painoon. SDP:n eduskuntaryhmä ei halunnut kommentoida asiaa. Puolueen puheenjohtaja Antti Rinne painotti, että lausunto oli täysin harmiton.

– Te taas haluatte paisutella asiaa, Rinne sanoi viitaten toimittajiin. – Mutta siitähän teille maksetaan. Kuka maksaa, se olisi hauska tietää. Kirjoittaisitte siitäkin joskus.

Olen nähnyt niin ikään omaan tulevaisuuteeni. Luin sen tänään lehdestä. Vaellan keskikaupungilla, poikkean kirjakauppaan. Ostan evääksi Koraanin. Se tuo mieleen Daniil Harmsin.

Me sanomme heille: »Muuttukaa halveksituiksi apinoiksi!»

Palaan uupuneena kotiin. Luen Koraania, katselen silmäkulmasta Peter Jacksonin Tarua. Kaikki on niin herttaisen samantekevää. Vähitellen elokuvan taistelukohtaukset voittavat välinpitämättömän katsojan (minut) puolelleen. Pahojen joukoissa riehuu yli-inhimillinen soturi, joka näyttää intiaanilta. Ikävöin Hullua hevosta.

Vaimonne ovat teidän peltojanne. Käykää pelloillanne, milloin haluatte.

Siri hyvä!

Ajatteletko koskaan, kun matkustat paikallisjunassa tai kulutat metrolaituria, ajatteletko kuka noita tiloja siivoaa? Itse en juuri muuta mietikään. Pinnat kiiltävät niin, että voisi kuvata House of Cardsia! Ja kun paikat säihkyvät, äänet korostuvat entisestään. Ne juttelevat sinulle, riisimurot lapsuuden mainoksessa…

Olet niin nuori, tiedän. Mutta muinoin televisiossa kerrottiin koko perheelle, kuinka murot alkavat puhua: ei muuta kuin kaadat maitoa niihin.

Ja vielä ihmetellään, miksi mielenterveystoimistot (MIT) ovat ratketa saumoistaan.

Istut ja luet, esität lukevaa. Jäät maistelemaan jotain ilmaisua. Katsot ikkunasta ulos. Kuuntelet. Maailma on lukenut kirjaa kanssasi ja huutaa nyt kantojaan siihen

Oi, ollapa Oglala, rapisee Metro-lehti. Kumipohjaiset kengät kävelevät kaunosielun yli: Miksei saman tien Hunkpapa? Onko hullumpaa nimeä enää kuultu! Jos Hullu hevonen olisi ollut Hunkpapa Hemingway, hänestä ei olisi koskaan tullut tähteä. Ei siis ikinä! Mikä onni, että hän sattuman oikusta syntyi heimoon, jolla oli niin sairaan kuuli nimi... ja ratkaisun hetket soturin elämässä kestivät joitain, mitä? Minuutteja. Miten siihen voi valmistautua? Kukaan, koskaan? Sattumaa, sokeaa sattumaa kaikki! Tämän pojan elämä on ohi.

Kumipohjat ovat pysähtyneet, luovuttaneet. Vastapäätä käsilaukun sisältö on pyörremyrskyn kourissa, kun omistaja etsii jotain eikä löydä. On niitä muitakin, tavarat laukusta kailottavat, nimiä jotka ovat ennemminkin huvittavia kuin kunnioitusta herättäviä. Esimerkiksi Miniconjout.

Kurkkupastilli poksahtaa folion läpi: Samaa mieltä! Ja kymmenet sormet tanssivat kosketusnäytöillä. Ne tavaavat Sans Arceja. Mikä kaari niiltä puuttui, lantion?

Esineiden on valta, voima ja kunnia, ja Robbe–Grillet on niiden profeetta. Ihmisellä ei ole väliä, olipa kerran minä.

Jos olisit kissa, kehräisit. Olet kääntänyt katseesi junan lattiaan. Siinä on valkoisia ja mustia siruja siniharmaalla pohjalla. Miten siistiä, haluat huutaa, miettikää, jos tausta olisi musta? Tulisi aamujunassa tunne kuin avaruuskävelyllä olisi.

Joku siivoaa senkin, joka päivä.

Lattian, avaruudenkin, ehkä. 

Hän siivoaa sillä saa siitä palkan.

Miksi siivota, jos ei saa mitään? Miksi joka halvatun pinnasta täytyy peilata omaa kuvaansa? Mitä ollaan myymässä ja kenelle? Tätä maata? Ei sitä kukaan huoli kuitenkaan.

Terveysnatsit ja digitaaliaika ovat syypäinä siivoushysteriaan. Itseinhosta on kyse, pohjimmiltaan, ja kuolemanpelosta. Herätkää. Onko ajatteleminen sallittua? Kaivataan siivousta, huutomerkki, luki viestissä jonka pöydälleni jättivät, nuo VVO:n kyylät!

Hyvät naiset ja herrat, tehkää itsemurha.

Kuollaan housut jalassa ja hiukset päässä (periaatteessa) niin kuin Lakotat.

Tässä kohtaa ajatuskulkuihini tuli katkos. Nousin junasta ja riensin kotiin kuuraamaan. Tein sen hyvissä ajoin ennen seuraavaa deadlinea. Ja katso, ihmeiden ihme: kun olin siivonnut, halusin pitääkin kotini siistinä.

Tulen maanpuolustuskorkeakoulun pihalta ja tiedän.

Olen nähnyt panssarit Helsingin kaduilla.

Ai minkä takia Tuomioja poisti Meathook-päivityksensä? Hän tajusi, että kuollut suomalainen oli Bruno Jäntti eikä tämä ollut oikeasti kuollut. Ainoastaan kaverin korvien välissä ei esiintynyt havaittavissa olevaa elämää, eikä moista sopinut sanoa ääneen. Joutuihan Tuomioja tulemaan saman vaivan kanssa toimeen itsekin. Se, rakkaat kanssamatkustajat, ei ollut leikkiä eikä uskon asia. Se oli totta.

Kiivettyään saarnastuoliin al-Baghdadi pysähtyi ja alkoi kaivella tikulla hampaitaan. Suun hygienia ennen kaikkea. Eipähän tule puhuttua paskaa. Tuon innoittamana aloin heti käyttää hammaslankaa. Sekin on vastarintaa. Sano hammaslanka – ja erotut fanaatikoista!

Lattian luuttuaminen on tykistökeskitys. Sen päämäärä on möyhentää vastustajan linjat valmiiksi imurin, jalkaväen, tulla. Jalkaväen hyökkäyksen täytyy seurata tykistön esitystä välittömästi. Ymmärsitkö, heti. Ensin moppi, sitten imuri.

Mene, mene, mene.

Pölyyn ja pikkutahroihin tehoaa parhaiten kevyesti kostutettu WC-paperi. Rättiä käytetään kiireessä.

Paperin tuhlaaminen, veden valuttaminen... niin julmetun syntistä... ja taivaallista! Maailma tuhoutuu, ohjukset ovat matkalla, halleluja.

Jos tilanteen annetaan jatkua tällaisenaan, on ajan kysymys, milloin siirryn koviin aineisiin.

Mitä sanoisit, Siri, jos jonain päivänä kantaisin kaupasta talouspaperia?

Koraalikirjan maallistunut perillinen feraalikirja on yllättänyt kustannusmaailman niin, että puhutaan jo buumista.

Nimitystä feraalikirja käytti tiettävästi ensimmäistä kertaa pelätty kirja-arvostelija S. Laurila vähää ennen kuolemaansa. Nimi on saatu yhdistämällä sanat feisbuk ja moraali. Sinällään totuudenmukainen luonnehdinta “referaatti” ei Laurilan mukaan tee asianomaisille teoksille kyllin oikeutta, suo riittävää painoarvoa. Laurila halusi vohkia arvostelemilleen hengentuotteille kipeästi kaivattua tunteen paloa jostain... mistä tahansa, tuo Prometheus kriitikon asussa... vaikka sitten lajityypin nimestä.

Feraalikirjan renessanssi hakee voimansa elokuvasta. Totaalisen taiteen puolella Aki Kaurismäki ja Quentin Tarantino ovat veisanneet feraalikirjasta jo vuosikymmenet. Todellisuus on kuollut, he muistuttavat, eikä vainajaa kaipaa kukaan. Pojat tekevät elokuvaa elokuvasta. Kirjallisuutta mykkäelokuvista puolestaan loihtivat palkitut kansalliset suuruutemme. He roikkuvat paviaanilasten lailla Hegelinsä rintakarvoissa, tasapainoilevat nuoralla, joka on viritetty Moskovan ja Vatikaanin väliin. Tehkää perässä. Kavereiden pahin painajainen on lukija joka sanoo kiitos vain, hän osaa jo ajatella itse.

Feraalikirja on modernismin lapsi. Se ei tarjoa yhtään uutta oivallusta, voita opetuslapsia puolelleen – eikä federalisti moiseen edes pyri. Kirjoittajan ainoa, kohtalaisen vaativakin tehtävä on muokata esillä ollutta aineistoa, leikata, liimata ja laittaa materiaali taas jakoon paremmin sulavassa muodossa.

Kertaalleen syötyä ruokaa, te sanotte. Mitä väliä? Nykyään kaikkea on liikaa. Et vain jaksa lukea esimerkiksi uutisia. Jaksat kuitenkin seurata, kun Piia Pasasen lukee niitä, vaikka koko yön.

Esillepano ennen kaikkea, ja kierrätys kunniaan.

Ja vaalilausetta lainatakseni: »Saat mitä tilaat.»

Kaikesta edellä esitetystä saattaisi päätellä, että feraalikirja on uusi keksintö. Näin asia ei kuitenkaan ole. Varhaisin teos, joka täyttää kaikkein ankarimmat feraalikirjan kriteerit – hutera asiantuntemus, räikeät yleistykset, kohtuuttomuus kaikessa – on Arthur Rimbaud’n laatima antologia Kausi helvetissä. Tekijän äiti julkaisi sen vuonna 1873. Kirjaa ei tule sekoittaa samannimiseen, Bosnian sodasta kertovaan reportaasiin. Balkanilta kaiken tietämisen arvoisen kertoo seuraava merkittävä feraalikirja, Greg Campbellin The Road to Kosovo: A Balkan Diary. Siitä ilmestyi toinen, lopullinen laitos vuonna 2011.

Muita ensiluokkaisia koraalikirjoja ovat Florian Illiesin 1913: The Year Before the Storm ja Nathaniel Philbrickin The Last Stand: Custer, Sitting Bull and the Battle of Little Big Horn…

Siri. Noni, noni, noni.

Teppo. Kumpaakaan ei tiettävästi ole saatavilla suomeksi.

Siri. Poikki.

Teppo. Sä et tietenkään jaksa mitään hölö, hölötystä. Sä kaipaat jotain, emmä tiedä, omakohtaista?

Siri. En mä…

Teppo. »Unelmoin tasosta, jolla omakohtainen, kansantajuinen ja vahvasti kumouksellinen yhtyvät.» Jim Thompson, täältä pesee! Olet ehkä huomannut muutoksen joka kämppäni siisteydessä on tapahtunut sitten viime näkemän?

Siri. Joo. Kyllä.

Teppo. Oot sä nähny tiskipöydän? Et? Tu kattoon! Ja näet ylpeyteni aiheen. Astiat eivät enää ryömi likavedestä altaan reunalle huojumaan. Ei, vaan kököttävät siististi rivissä, puhtaina, kuivauskaapissa!

Siri. Mahtavaa.

Teppo. Ja tämä muutos on pysyvä. Inshallah.

Siri. Täällä on muutenki, ihmeen... verrattuna.

Teppo. Ja kuka tai mikä on saanut ihmeen aikaan?

Siri. Oot sä tavannu jonku?

Teppo. Joo, ton Jabhat al-Nusran.

Siri. Tä?

Teppo. Nusran rintama, Syyrian al-Qaida, se on niiden haarakonttori. Tekee aika omavaltaista politiikkaa.

Siri. Jaa.

Teppo. Onko nyt riittävän omakohtaista?

Siri (huokaa). Ja sama ralli jatkuu vaan.

Teppo. Ei jatku. Tää on totta. Mun oma henkilökohtainen helvetin kalliilla hankittu, pimeässä loistava Jeesukseni... Mä näin videon.

Siri. Kuka ei olis. Nähny.

Teppo. Sä et usko näitä tyyppejä! Taivaalta sataa tulta ja tulikiveä, niillä on kimpussaan puoli maailmaa, Venäjä ja Syyrian hallitus päälimmäisinä, ja mitä ne tekee? Pesee astiat aterian jälkeen. Joka aterian. Pitää tiskipöydän puhtaana. Jos se ei ole vakuuttavaa, mä en tiedä mikä on.

Siri. Ne on terroristeja.

Teppo. Väittää kuka.

Siri. Väittää kaikki. Mutta sä oot eri mieltä?

Teppo. Niitten viholliset ne pahimpia on. Ja hei, niitä on kaikkialla! Ja silti, nää pojat, ne vain tiskaa. Pitää päänsä – kuvainnollisesti ja käytännössä, toivon mukaan. Ja tää on aivan eri asia kuin hammaslanka. Sanohan, sä kun oot suuri IRA:n ystävä...

Siri. Ai miten niin?

Teppo. No kun ei mun analyysi kelvannu.

Siri. ...

Teppo. Niiden marttyyristä, Sandsin Bobista...

Siri. Voi hyvänen aika.

Teppo. Että mitä?

Siri. Analyysi!

Teppo. Ni.

Siri. Ei se ollu mikään analyysi!

Teppo. Vaan mikä?

Siri. Jotain joka tarttuu kengän pohjaan. Vessassa, riekale vessapaperia.

Teppo. Missä on sellanen vessa?

Siri. En kuule tiedä.

Teppo. Mieti!

Siri. Akateemisen Karjala-Seuran vessa.

Teppo. Missä se on? Nyt sä et voi enää perääntyä. Sun on pakko näyttää mulle!

Siri. Sen kun meet tohon, mikä toi on, Krouviin.

Teppo. Sielläkö se on?

Siri. Siellä ne on kaikki.

Teppo. Mitä me enää ootetaan? Tartu takkiis, mennään!

Siri. Just, joo.

Teppo. Mä haluun etes kerran kesässä nähä ilmielävän fasistin.

Siri. Kato peiliin.

Teppo. Sielläkö se on? Ei näy kuin onneton puunhalaaja. Sä et usko, et voi kuvitella miten mahoton, sanoinkuvaamaton työ multa on vaikka vaan laskea vettä hanasta. Ei voi! Maailma kaatuu. Herra isä, mä oon saanu äärimmäisen vastuullisen kasvatuksen!

Siri. Mä taas täysin vastuuttoman.

Teppo. Mä en puhu nyt kotioloista. Mä puhun mun eksästä. Se sano ettei käsitä, minkä takia parta pitää ajaa sähköllä. Tästä on nyt 20 vuotta, niillä main. Enkä aja vieläkään koneella. On tarjottu, useaan otteeseen. Mä en saa muita lahjoja, ihan tosi. Ja kone luiskahtaa mun käsistä, menee rikki. Mun sisällä asuu pieni luddiitti. En aja koneella, en.

Siri. Sä oot ollu uskollinen. Siitä mä haluaisin kuulla, en kaiken maailman sodista. Mä haluan kuulla sun tarinan.

J A T K U U  täällä.