Koirat
Silta oli ees.
Se uhrasi itsensä jalon päämäärän hyväksi, että uusavuttoman ei tarvitsisi olla. Uusavuton sai jäädä taakke. Mikäli uusavuton olisi aina ees, hän joutuisi psykoosiin kautta kuolisi nestehukkaan. Sellainen oli een luonne. Mitään luonnollista siinä ei ole. Eeemeli oli jälkiteollisen, hyperaktiivisen aikamme tiivistymä. Yksi pilleri tarjoaa ikuisen onnen! Joka onkin kadotus, mutta siinä vaiheessa kun sen tajuaa on auttamatta myöhäistä. Paholainen repii käden irti. Se on miekkavalas uima-altaassa. Se on kalju Brando viidakossa. Sitä näkyä et unohda.
Näin sanaili avantgarden erikoisjoukkojen Jukka, ja Esa kuunteli puolella korvalla, kun miehet valmistautuivat kävelylle. Jukka ja Esa olivat ulkoiselta olemukseltaan tavallisia keski-ikäisiä, ylipainoisia punkkareita. He eivät enää huolehtineet hiuksistaan. He astuivat kadulle ja olivat yltä päältä hiessä. Päivä oli puolipilvinen.
— Ja kesän heinä kuolee.
— Älä manaa, Esa sanoi.
— Katso eteesi! Törmäät vielä todellisuuteen.
Elettiin heinäkuun alkua. Esa alkoi rakentaa hyökkäystä uudelleen, puolustuksen kautta.
— Mitä olet touhunnut viime päivät? Oletko katsellut kisoja?
— Kuunnellut Ramonesia.
— Et muuta?
Jukka pudisti päätään. — Yritän sisäistää sen asenteen.
— Kyllästää itsesi? Osmoosin lailla imet itseesi musiikin ravinteet?
Jukka nyökkäsi. — Danny Says on koko länsimaisen taidemusiikin traagisin teos. Ei tee edes tiukkaa. Mieti! Laulaja Joey oli koko ikänsä ollut kummajainen, osin pitkän ja hontelon ruumiinrakenteensa vuoksi. Oli hänessä muutakin outoa, pakko-oireita ynnä muuta. Säilytti vinyylejä patterin päällä, mistä levyt eivät juuri välittäneet. Ne sulivat. No, kaikesta huolimatta Joey aloitti vallankumouksen, polkaisi punkin käyntiin tyhjästä. Menestyksen myötä hän löysi vihdoin tyttöystävän ja kirjoitti tälle kuolemattoman kappaleen, ergo Dannyn. Ja kuinkas kävi? Bändin punaniska, amerikkalainen perusjuntti, kitaristi Johnny, Ku Klux Klan itse vei naisen! Bändi pysyi kasassa, mutta Joey ja Johnny eivät lausuneet enää kahta sanaa toisilleen. Kun Joey kuoli, kusipää tunnusti, että oli ollut surullinen melkein koko loppupäivän. Hänellä oli niin rankkaa.
Esa vaikeni. Hän ei ollut lukenut Hurmeen »ajatuksia». Hän ei tiennyt, miten menetellä. Juha Hurme oli vastikään vienyt Jukalta viinanhimon. A-klinikalla oli niin ikään sormensa pelissä — tai häntänsä. Jukka vertasi laitosta sisiliskoon. Yritä saada siitä otetta, ja käteesi jää katkaisuasema
Esa ei ollut käynyt katkolla. Mutta hän oli lukenut von Baghin muistelmat. Siinä saattoi olla avain: Jukka kokeili vertailevaa lähestymistapaa elämäkerrallisen sijaan.
— Tom Waits on tehnyt Dannystä hienon tulkinnan. Mutta ei se vedä vertoja alkuperäiselle. Kun kyseessä on Waitsin versio, se on paljon se.
— Tiedän tuon kaiken entuudestaan, Esa sanoi. — Miksi saarnaat kuorolle?
Esa oli nihilisti. Nuorena hän ei ollut tykännyt mistään. Kaikki musiikki, kirjallisuus, elokuvat olivat paskaa, järjestään, hyvin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta. Esa oli pehmennyt vähän noista ajoista.
He saapuivat liikenneympyrään.
— Tuo talo tuolla, Jukka sanoi ja osoitti yksinäistä liiketilaa ympyrän tuolla puolen. — Näetkö? Siitä tulee aina mieleen yksi baari Itiksessä, jossa kävimme kerran Saiman kanssa. Muistatko?
— Muistanhan minä, Esa sanoi.
— Välillä olen aivan pihalla, että missä olen. Jukka oli vasta muuttanut Laajasaloon, sossu oli järjestänyt sieltä kämpän.
— Ymmärtäähän sen, Esa sanoi. — Asetu ensin kodiksi. Päivä kerrallaan, mies!
— Tai tunti. Minuutti, sekunti.
Kaveri tuntee kellon, Esa ajatteli.
— Saimakin on sitten jättänyt nämä maisemat, Esa sanoi.
Jukka järkyttyi. — Mitä?
— Etkö tiennyt? Hän sai pojan ja muutti sitten kotikonnuilleen. Sinne, Esa huitaisi kädellään, — jonnekin.
Jukka helpottui silmin nähden. — Ja minä kun jo luulin... Mitä hän tekee nykyisin, Saima?
— Maalailee.
— Ai? Ihan tosi? Ja tekö olette edelleen väleissä, vai?
— Emme. Internetin ihmeellisestä maailmasta poimin tiedon murenat.
— Napalanko!
Esa hymähti. — Siitä teikäläisen entisestä, hän sanoi, — en uskalla edes kysyä.
— Joten älä kysy.
Esa pysähtyi kuin liikennemerkkiin.
— Ei ole baaria tässä, hän sanoi ja siristi silmiään. Hän tähyili liiketilan ikkunoista sisään. — Näyttää olevan tyhjillään tämä.
— Parempi niin, Jukka sanoi.
— Autotalli, taitaa olla.
— Parempi sinulle, jolla päiviä ei ole niin, että raittiuttaan voisi kirkossa kuuluttaa.
— Ei kai koskaan voi.
— Ei, Jukka myönsi. — Toden totta, ei! Sano Philip Seymour Hoffman.
— Ja onhan minulla aamupäivä.
Jukka laittoi kätensä Esan olalle.
— Reilun yhdeksän päivän kokemuksella, hän sanoi, — uskallan kerrata viisauden, joka on koeteltu monessa liemessä. Anteeksi sanavalinta. Tuo oli kuiva huikka. Unohda. Hiljaa hyvä tulee.
— Olet oikeassa. Luulisin.
Esa painoi päänsä. Pian hänelle pälkähti ajatus, joka sai sadepilvet hajaantumaan otsan yltä, pakotti suupielet hymyyn.
— Mennäänkö, Jukka ehdotti.
— Mihin? Miksi?
— Eteenpäin! Meidän piti kävellä...
— Mikä idea kävelemisessä on noin, en tiedä, an sich?
— Höpsis! Et sinä voi tähän jäädä!
— Miksen? Tässä on hyvä. Oikein hyvä, itse asiassa erinomainen tämä alusta.
Esa oli pyllähtänyt sanojensa vakuudeksi maahan liiketilan eteen.
Silloin Jukka ymmärsi.
— Voi hyvä isä, hän sanoi äänessään enemmän myötätuntoa kuin olisi halunnut. — Ei tuohon ilmesty baaria, Esa, vaikka istuisit siinä aamuun asti.
Esa jumitti risti-istunnassa kostealla nurmella. Näytti siltä kuin hän olisi meditoinut. 60-luvulla yritettiin mantralla saada Pentagon nousemaan ilmaan. Nyt perustettiin lähiöbaaria. Ajat olivat tosiaankin muuttuneet.
Esa avasi toisen silmän ja katsoi Jukkaa epäluuloisena.
— Mistä muuten tiedät?
— Anteeksi? En ymmärrä. Minä en tiedä enää yhtään mitään!
— Sanoit, ettei siihen ilmesty baaria vaikka kuinka istuisin. Mistä tiedät? Oletko kokeillut?
Samassa Esa oli jo jalkeilla ja kiersi Jukan ympäri pomppien villisti ylös alas.
— Jäit kiinni! Tämä oli testi! Minä vain näyttelin viinanhimoa!
— Niin, Jukka sanoi. — Viin, viinanhimo...
— Jukka on istunut tässä ja odottanut, että baari putoaa niskaan!
— Niin, viin...
— Hulluja nuo lappalaiset!
— Niin.
Esa oli harpponut pyörätietä parikymmentä metriä alamäkeen, kun huomasi ettei Jukka seurannut. Esa kääntyi katsomaan taakseen.
— No, mikä on? Mennäänkö?
— Viin.
Jukka oli lähes katatonisessa tilassa. Hän kaipasi lievää tärskyä.
— Kyllä, Esa aloitti, — olen ammatiltani poliisi ja täällä peitetehtävissä. Mutta vastoin korkeammalta taholta saatua suorasanaista ohjetta en aio vasikoida teitä AA:n johdolle. Laitan oman urani vaakalaudalle teidän tähtenne. Olkaa onnelliset. Voikaa hyvin. Juokaa vettä. Jumalauta. Herää jo!
Jukka seisoi suu auki.
— Mitä yhteistä on, Esa jatkoi, — kristityllä Ronaldolla ja akvaviitti-Assadilla?
Jukka kurtisti kulmiaan. Silmät alkoivat pyöriä hänen päässään. — Ni...
— Kaula.
— Kaula?
— Kaula. Mennään jo.
— Asun kiinalaisella kivellä, Jukka sanoi. — Piti tehdä fyrkkaa. Minä vain kaivan kinuskien katuojaa. Miksi?
— Kapitalismi, Esa sanoi ja irvisti.
— Niinkö luulet?
— Tiedän. Kuulin bussissa. Harmaapäinen herrasmies referoi vierustoverilleen Naomi Klinen tuotantoa. Esitelmän kieli oli englanti.
— Mitä vierustoveri?
— Näppäili kuvia kaiken aikaa.
— Mistä?
Esa kohautti olkiaan.
— Ei tainnut olla kantaväestöä.
— Arjalainen oli.
— Eikä mies.
— Nainen oli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti