Stay! Or don't...

For fresh fruit, go to mattipaasio.com

20.11.2015

Ruotsalaiset menestystarinat


Toimittajan huomautus



PARIN VIIKON KULUTTUA edellisestä Massa-lehdessä ilmestyi pakina, jonka oli kirjoittanut nimimerkki Suu. Tämä oli pakinoitsijan ensiesiintyminen lehden palstoilla. Se jäi myös viimeiseksi, sillä vihaisen lukijapalautteen perusteella toimituskunta päätteli, että aivan kaikesta ei Suomessakaan sovi tehdä pilaa. Oli kansakuntamme kuinka maallistunut hyvänsä, meilläkin on jotain pyhää. Jokaisella aiheella on oma viitekehyksensä, perheensä, johon se kuuluu. Ja tasavallan presidentin ja pakolaisten perhe ei ole al-Qaidan perhe.



KYSYMYS BRUNOSTA

Taistelu syrjäytymistä vastaan ei ole juuri heilauttanut meikäläistä. Ei, vaikka tasavallan presidentti ja Suomi-crapin aateli tömistivät jalkojaan porstuassa. Tyypit törmäilivät toisiinsa ja availivat ääntään sen merkiksi, että kohta kuuluu, kuka käskee.
Olin unessa pikemmin kuin alkulause ehti loppuun.
Tarvittiin neljä vuotta sotaa Syyriassa ja rapiat päälle, ennen kuin tärsky tuli ja heräsin todellisuuteen.
Luulette, että säikähdin pakolaisten virtaa Euroopan poikki näille raukoille rajoille. Väärin. En vakuuttunut edes siitä, että – runoilijan sanoin – jääkaapissa on pommi. Mahdollista se tietenkin on. Poliitikon sanoin, kaikki on.
Syrjäytynyt on aina joku toinen. Kukaan ei laita STT:lle postia: “Niille, joita asia saattaa liikuttaa, hyppään nyt sillalta. Olen syrjäytynyt. Heippa, hyvästi.”
Tai mistä sen tietää? Meille ei kerrota kaikkea. Elämme miehitetyssä maassa, itsekin asun vallatussa talossa.
Siltä kämppäni ainakin näytti vielä vähän aikaa sitten.


Syyrian al-Qaida sai minut tiskaamaan. Tapahtumain kulku oli seuraava.
Näin dokumentin Syyrian al-Qaidan eli Nusran rintaman eli Jabhat al-Nusran toiminnasta. Sen jälkeen kun lapset olivat laulelleet ylistystä Osama bin Ladenille, porukan kokkia haastateltiin kenttäkeittiössä. Hän kertoi häärivänsä hellan ääressä myös kotonaan, mutta näille kavereille oli kivempi kokata.
Ja katso: tiskipöytä oli kuin Vimillä pesty. (Saa mainostaa: puhdistusaine on nykyään nimeltään Ctrl + Alt + Del tai jotain.)
Olen nähnyt Syyrian tulevaisuuden, ja se löytyy keittiöstä. Tyypeillä on niskassaan niin Venäjä, Iran kuin Syyrian hallituskin, taivaalta sataa tulta ja tulikiveä, mutta tiskit pestään jokaisen aterian jälkeen.
Tästä ei tingitä. Yksikään astia ei kökötä altaan reunalla likavedessä “likoamassa”.
Ei yksikään!
Niin se oli...
Niin se...
Niinkö?
Vai onko tämä sitä CIA:n propagandaa?
Mitä sanoo Bruno Jäntti?

Jänttiä emme tavoittaneet lausuntoa varten. Toimittaja-aktivisti on juuri nyt incommunicado – hän on Syyriassa tutkimassa tiskiallasta.


The Swedish translation, alas, no longer exists.

14.11.2015

Pariisi on aina oleva

TOINEN LUKU

Nälkä, nälkä



ÄLKÄÄ KYSYKÖ MISTÄ JOHTUU tasavalta. Hallitusmuoto on meille annettu, ja meidän tulisi olla siitä kiitolliset. Vielä mitä. Vaaditaan venäläinen kääpiö kiljumaan korvan juureen tai mestausvideo Irakista ennen kuin muistamme mitä meillä on ja muilla ei (sen pikkiriikkisen seikan lisäksi, että aurinkokunnan suurin sotilasmahti on puolellamme). Ne väittävät, että demokratia on uskonto. Ei ole, vaan tulitauko, talousalue. Onnettominkin kansanvalta toimittaa sen, mitä hihhulit kieli pitkänä, turhaan kärkkyvät: rauhan. Se on tosin lainaa, mutta niin on elämäkin. Saamme pitää yksin kuoleman.
Kuolema tulee ajallaan. Turha sitä on kiirehtiä. Niille, jotka kutsuvat noutajaa kovaan ääneen, pitää ehdottomasti järjestää audienssi sen kanssa. Parasta olisi pyytää tiedotusvälineet paikalle välittämään kuvaa roihusta, jossa kuoleman kultti, rosvopaisti – kirjaimellisesti – kypsyy. Jos ei muuta, siitä luulisi syntyvän käännettävää keltaiseen kirjastoon: Teurastamo 52.
Pariisi on aina oleva meidän.
Tänään tapahtui seuraavaa. Kävin kirjastossa radan tuolla puolen. Oli pimeä, kun tulin ulos. Kipitin portaat alas omalla puolellani. Ylikulkusilta jatkoi matkaansa herraskaisen kerrostalon tyveen. Ei voi olettaa, että parempi kansanosa kiipeäisi portaita rupusakin puristuksessa. Silta on vedetty alaovelle asti.
Olin keksinyt, mitä tehdä, kun saan kyllikseni tästä maailmasta. Alan kylvää kirjojani pyörätien varteen. Ensimmäisenä lentää itseoikeutetusti Cormac McCarthyn Tie. Sitä seuraavat Tim O’Brienin terveiset Vietnamista, The Things They Carried, ja Dennis Lehanen The Drop – fantasiaromaani Bostonista tšetšeenimafian ikeessä. Teos oli jopa saatu suomeksi (tekijän muusta tämän vuosituhannen tuotannosta poiketen) otsikolla Likaista rahaa. Näin olivat lähes kaikki merkittävät kirjallisuudenlajit edustettuina. Puuttui enää pikimusta poliisiromaani ja Roberto Bolañon 2666, englanninkielinen käännös. Mammutti muodosti oman lajinsa. Olkoon se nimeltään snuff-romaani: perintöni tuleville sukupolville.
Sillan alla paloi pieni nuotio. Pysähdyin hetkeksi hämmästelemään näkyä. Se oli virhe. Nuotion takana, selkä seinää vasten, istui joku. Hän katsoi liekkien yli suoraan minuun.
Tyyppi työnsi huulensa törölle. Hän puri alahuultaan ja hymyili häijysti. Sitten hän tunki kätensä housunkauluksesta sisään.
Tuo kävi äkkiä. En jäänyt odottamaan seuraavaa käännettä.
Jatkoin matkaa puolijuoksua. Ylämäessä hidastin tahtia, vilkaisin olkani yli. Äijä ei sentään lähtenyt perääni. Minkä takia hän minua vainosi? Olinko niin säälittävä ilmestys, että puliukotkin halusivat käyttää kynnysmattona?
Ehkä minun olisi pitänyt tuntea tyyppi.
Ajattelin ensinnä isääni, joka useassakin elämänsä vaiheessa olisi hyvin voinut väsätä pikku roihun minne mieli teki. Hän seuraili päähänpistojaan Kööpenhaminaan asti. Kiertolainen ei kuitenkaan millään muotoa voinut olla isäni. Tämä oli viime vuosina rauhoittunut, saanut kaupungilta kämpän ja siirtynyt sitten autuaammille asuntomarkkinoille reilut kymmenen vuotta takaperin.
Äijän pienissä pikisilmissä, noissa suupieliä uurtavissa juonteissa oli kuitenkin jotain aivan liian tuttua. Oliko irtolaisen kasvoilla maksaläikkiä, vai oliko mielikuvitukseni taas tehnyt tepposet?
Seisoin alaovella, kaivoin avaimia taskusta ja ihmettelin oven edessä steppaavaa hippiä kun tajusin, kuka sillan alla kyyhötti.
Jos äijän pää ei olisi tunkenut paksua harmaata hiusta, olisin veikannut, että pummia esitti Michel Foucault. Kai tukka oli voinut kasvaa takaisin. Ranskalainen filosofi ja vallan vahtikoira Foucault oli ostettu isäni nykyiseen tiimiin 1980-luvun alkupuolella, kun aidsista ei vielä tiedetty juuri mitään. “Musil” antoi taudille sen ensimmäiset kasvot, ennen kun kaunis poika Robert Mapplethorpe pyyhkäisi pöydän puhtaaksi. Ehkä Foucault oli lavastanut kuolemansa ja imi nyt itseensä slummien autenttista ilmapiiriä Helsingissä.
Kun kaverin huhuttiin huijanneen kuolemaa, hänelle saattoi siltä istumalta pystyttää patsaan. Kyseessä oli merkkihenkilö, ei epäilystäkään siitä.
Oli miten oli. En olisi kuitenkaan päässyt tenttaamaan tätä miestä vailla moraalia, että missä nyt mennään. Mestarin kalenteri oli aivan täynnä, mikäli hän yhä hengaili maan päällä.
Minun oli tyytyminen halpahallin versioon, Foucault’n Amerikan serkkuun.
Sillan alla kapinaa lietsoi Amerikka-vihan ajatollah, punainen papukaija Noam Chomsky.
Chomsky ajatteli ratsastaa alkuperäiskansan edustajalla auringonnousuun. Intiaani heitti hänet selästään. Siinä hän nyt hytisi, Serbian tiede- ja taideakatemian kunniajäsen, miesparka.

...


7.11.2015

Katoamistemppu

KIIREHDI, RAKKAHIN...

 UUSIKSI KIRJOITETTU JAKSO PÄÄTTYY PIAN!


KUUDES LUKU

Katoamistemppu



PYYDÄN ANTEEKSI. Poikkean seuraavassa ohimennen oman yhdentekevän elämäni vaiheisiin. Kiusaus astuu maailmaan jonkun kautta – mutta voi sitä, jonka kiusaus astuu!
Voi minua. Heräsin yöllä kesken unien, mikä on hyvin harvinaista. Moderni lääketiede on poistanut tämän muinoin jokaöisen riesan  miltei kokonaan. Vaan ei viime yönä. Vasenta olkavarttani särki. Heräsin. Noutaja tulee, ajattelin, sydäninfarkti, jännittävää. Mutta särky vaimeni. Noutaja jätti käynnin väliin. Michel Foucault kuuli kutsun, ja tuli hänen puolestaan.
“Olet levittänyt minusta perätöntä tietoa”, hän sanoi. “Mikä ei ole kovin mukavaa.”
Hän virnisti, paljasti mustuneet hampaantynkänsä.
“Haluan lukea julkilausuman”, Foucault sanoi ja kaivoi paperin hihastaan. Mikäli näin oikein, hän oli pukeutunut pitkään kaapuun – miesten mekkoon, kuten Irakissa sanottiin.
Groupe d'information sur les prisons, tuttavallisemmin GIP, sanoutuu irti kaikista IRA:n toimista. Järjestömme ei ylipäänsä hyväksy väkivallan käyttöä matkalla kohti oikeudenmukaista yhteiskuntaa. Joskus tosin voimankäytön voi ymmärtää. Se on ennen muuta erittäin näyttävää. Mitä tulee vuoden 1981 nälkälakkoon, tapahtuma oli täysin tarpeeton tragedia. Jos kaikki pukeutuisivat miehen mekkoon, maailmassa olisi rauha.”
Seurasi pamahdus, ja Foucault peittyi savupilveen.
Filosofi oli tehnyt temppunsa. Hän oli kadonnut.
Tiedän, mitä sanot. Minun täytyy käydä lääkärissä ja pälä, mutta pälä: tuon yön jälkeen olen ollut onnellinen. Nukun kuin lapsi. Herään, teen askareeni, lähden ulos. Katson sinitaivasta, ja villi riemu tarttuu minuun. Jotain hyvää tapahtuu pian, ajattelen. Kate Bush halkaisee pilvet, ja tämä on se tapahtuma, joka kaiken kautta ohjailee kaikkea.
Vai oliko se Wilhelm Reich? Joka halkaisi ne pilvet...
Miesparka: kaikkien linssiluteiden äiti Patti Smith on niin ikään tehnyt hänestä biisin.
Ajatus, että tänään tapahtuu jotain hyvää, ei muuten ole naisrokkareilta peräisin, päinvastoin. Se on jäänne elokuvasta Drugstore Cowboy. Hoida perusasiat kuntoon ensin, poika. Sen jälkeen on aikaa ja varaa ryhtyä kulttuurisnobiksi. Täytyy siirtyä orgonivaraajaan pohtimaan tätä ja tämän merkitystä.
Istun rippituoliin, ja kuka odottaakaan toisella puolella, ellei Johan Bäckman. Vai Antjufejev? Sermin läpi hullukaan ei erota heitä toisistaan. Eikä rautakanki. Juoksen nauraen ulos.
Haaveilen ukkosesta järvellä. Tiedän, että olen niin ylisten kuin alistenkin voimien suosiossa.




Toimittajan huomautus



PARIN VIIKON KULUTTUA tästä Massa-lehdessä ilmestyi pakina, jonka oli kirjoittanut nimimerkki Suu. [Jatkuu täällä.]





1.11.2015

Tilikum Chossudovsky

VIIDES LUKU


Duracel

SIRI KILTTI:
Pienenä korvauksena aiheuttamastani mielipahasta haluan tarjota Sinulle illallisen stand up -klubilla. Teet näin. Menet jääkaapille, teet itsellesi herkullisen salaatin. Kaadat lasin viiniä, jos on pakko. Istut syömään ja jatkat lukemista.
Klubin kiistaton tähti on Carl Hägglund.
Tiesitkö muuten, että Kim Jong-un käyttää peruukkia? Kun Kim riisuu sen, yleensä tiistaina, ja pukee munkinkaavun päälleen, hänestä tulee Ashin Wirathu, Rohingya-muslimien kauhu. Tämä tunnetaan myös nimellä Burman Baby-Fat bin Laden.
Hitto, tein sen taas. No, se oli loppukevennys. Kalle saa siivota sotkut,
T

'Where I come from, if you give a man a gun he treats it like a Mercedes,' he said. 'Here they're only interested in the sun, the sea and themselves. If they care so much about Croatia, why aren't they up on the hills defending their homes?'

A young fighter from Vukovar in Dubrovnik, 1991 – from Prejudice and Plum Brandy (1993) by Alec Russell





HÄGGLUND. Hei ja hyvästi. Tämä tilaisuus on peruttu. Ainakin se on ratkaisevasti muuttunut siitä, mitä lehtitiedoissa luvattiin. Suunnitelmat löytyvät sekajätteestä. Esityksen nimi olkoon “Leviathan lavuaarissa”.
Entinen Jugoslavia, josta aion teille tänään puhua, on aiheena kuin pieneen altaaseen pantu psykoottinen miekkavalas. Ei kiinnosta? Poistukaa siis, olkaa hyvät. Vaikka kohta kiinnostaa, kun Kim Jong-unin käskyläiset saapuvat kulisseista konepistoolit tanassa.
Miten Kim muka tähän liittyy? Kerrohan meille, Mooses, miten?
Hän ei kerro, VVP.
Miekkavalasta voi katsella, voi koskeakin hyvänä päivänä, mutta sukeltaminen veteen pedon kanssa on äärimmäisen itsetuhoista. Yksi asunnoton yritti kerran Floridan Orlandossa. Aamulla iloinen sarjamurhaaja Tilikum kuljetti kaverin alastonta ruumista selässään ympäri allasta kuin paraatissa ikään.
Miekkavalas ylpeili sillä, mitä oli tehnyt. Kaverin sukuelimet oli... no, sanalla sanoen syöty.
Tapaus aiheutti pienen myrskyn porealtaassa. Valaan puolustajat sanoivat, että Tilly halusi vain leikkiä ja vahingossa näykkäisi kaverin sukukalleudet samalla kun riisui tältä uimahousuja.
Miksi elukka halusi riisua kajahtaneen poikaparan? Tätä kovan linjan edustajat toitottavat: Tilikum tiesi täsmälleen mitä teki, teki sen silkkaa pahuuttaan ja ansaitsee siitä hyvästä kuolemantuomion.
Kiista on suorastaan villiintynyt sen jälkeen kun Tilly hoiteli kolmannen uhrinsa, pahoinpiteli hengiltä kokeneen kouluttajansa. Ratkaisua kriisiin ei ole näköpiirissä, mutta kun se joskus löytyy, sen on oltava poliittinen. Tästä kaikki ovat liikuttavan yksimielisiä. Kriisiin ei ole sotilaallista ratkaisua.
Kantaako otus itse vastuun teoistaan? Osaako se valita oikean ja väärän väliltä? Vai onko ympäristö syyllinen, kun eläinparka osoittautuu psykopaatiksi?
Siinä meille on pureskeltavaa täksi illaksi. Itse henkilökohtaisesti valitsen verenhimoisen, kastroivan kolossin Tillyn aina ennen kaksijalkaisia serkkujaan, näitä käärmeitä kulisseissa. Makuasia, joku sanoo. Ei ole. Uskokaa pois, minä tiedän.


Olen suostunut tänään tänne, kuolevan imperiumin muistomerkille, kiistääkseni perättömät huhut, joiden mukaan… hetkinen. Minulla on siitä mustaa valkoisella.
Traumaperäinen stressi, se minulla on. Parantuu tästä, samalla delaa. Mistä mä sain nää arvet, netistä. “Hymyä huuleen, poika!” Ilmiö esiintyy myös baseballissa, tiedätte varmaan. Mikä se on suomeksi?
Da yips, da? Mikä se on, lautaskammo?
Eikä nyt puhuta siitä, kuka edustaa Suomea EU:n huippukokouksissa. Ei, nyt puhutaan räikeämmistä rikkeistä – joukkomurhista, joukkoraiskauksista, kidutuksesta. Siitä miten ihmiseltä viedään elämänhalu, hänet laitetaan polvilleen, syömään multaa.
Niin kuin ne on tehneet minulle. Mutta minä en taivu. Minä en paina polviani tähän kuraan, jota he kutsuvat kotimaaksi, en ikinä! Suomalaiseksi en halua. Ennemmin kuin taivun, katkean, ja olkoon sitten niin. Ihmisellä pitää olla periaatteita. Pitää olla selkärankaa, moraalinen ryhti, jonka puolesta on valmis vaikka kuolemaan, ja omalla kohdallani asia näin onnellisesti on. Uskon niin. Ryhti on suora.
Olen kuullut, että Harkovan profeetta Serhi Žadan vetää samaa linjaa kanssani. Sekä hyvä ystäväni, entinen kollegani Erkki Tuomioja, hänkin vetää. Me vedämme, te vedätte, vedetään yhdessä. Suupielet ylöspäin, vaikka sataisi ohjuksia, näin.


Kohtaloni on ollut tuoda valistuksen viestiä barbaarien keskelle. Asetelma on toistunut elämässäni alakoulusta alkaen.
Te nauratte? Naurakaa pois, mutta muistakaa, mikä meitä kulisseissa odottaa. Muistakaa perinteiset arvot, muistakaa Bosnia ja Hertsegovina ja Kroatia, jotka kielsivät minulta pääsyn maaperälleen vuonna 1995.
Se rikos on vielä rankaisematta. Ei ole kauaa, mikäli se minusta on kiinni. Miten ne kehtasivat? Ilmoittaa, etten ole tervetullut – minä, EU:n rauhanlähettiläs Balkanilla!
Mitä se merkitsi?
Merkitsi sitä, että kyseiset maat eivät halunneet rauhaa.
Kroaatit olivat pahimpia. He nimittivät Euroopan yhteisön lähettämiä sotilastarkkailijoita jäätelönmyyjiksi. Joka on nähnyt jäätelönmyyjien ulosmarssin, sitä ei kuolema kauhista. Eteenpäin! He takertuivat sanoihini, tekopyhät, punavihreät juutalaiset. Mitä minä sanoin? Mitäkö sanoin? Että Operaatio Myrsky oli sotarikos. Krajinan valtaaminen takaisin – ei siitä puhuminen ole rikos! Meillä lännessä on kuulkaa sananvapaus. Älkää tulko tyrkyttämään bysanttilaisia oppejanne Euroopan ytimeen, jos saan pyytää. Kasvakaa aikuisiksi, yrittäkää edes.
He marssittivat tanskalaisia rauhanturvaajia joukkojensa edellä. Käyttivät pohjoismaista sotilasta ihmiskilpenä. Jos se ei ole sotarikos, mikä sitten on?
Pohjoismainen sotilas on aina parempi ihmiskilpenä kuin sanotaanko hollantilainen sotilas. Vaikka yksi heikäläinen rauhanturvaaja vastaakin 8 000 muslimia. Ei taistelussa, tietenkään.
Ette ymmärrä? En kyllä ymmärrä minäkään.
Minulla on tässä asiakirja. Antakaahan kun luen. Suomen poliisi kirjoittaa, ihan tosi, joku siellä osaa. YK:n, yhtenäisen Kiinan alainen Jugoslavia-huomioistuin haluaa “kuulla” minua. Oon kai puhunut sivu suuni taas. “Julkinen toiminta, lausunnot aiheesta” – näin ne sanovat, tarkoittaen kaikkea kanssakäymistä, tätä, mitä nyt teemme, ajatusten vaihtoa – “lopetetaan tutkinnan ajaksi.” Minkä tutkinnan? Tutkisivat persettään! Ei, he eivät löydä sitä… “Kaikki tutkintaa koskeva aineisto on luokiteltu salaiseksi, ja sen vuotaminen ulkopuolisille käsitellään lain ankarimman kirjaimen mukaan.”
Kerronko teille ne kirjaimet?
VVP: vetäkää vittu päähänne.
Millä oikeudella ne luulevat voivansa määräillä meitä?
Voittajan oikeudella tietty, rahan yksinvaltaan turvaten. He saavat päättää, mikä on sallittua ja mikä ei.
Yhdellä paperilla, tällä, meiltä viedään ihmisoikeudet. Meistä tehdään muukalaisia, ei-toivottuja, rauhankyyhkyläisiä verisen veljessodan melskeissä.
Tiedättekö mitä? Pyyhin perseeni heidän paperillaan. Vittuun Haag ja Amerikan Yhdysvallat! Vittuun uusi uljas maailma. Meillä on vähän selvitettävää vanhankin asioissa. Juttu on kesken, kuten sanotaan.
Anteeksi kielenkäyttöni. Sovitaanko, ettei tule toistumaan? Sovitaan vaan. Voin vedota huonoon esimerkkiin, jonka Harkovan profeetta antoi. Hän pyysi kotikaupunkinsa venäläistä pohjasakkaa painumaan, ei käy kiertäminen, pyysi heitä painumaan vittuun.
Mikä saattoi olla siinä seurassa moraalinen veto, mutta ei, herra paratkoon, täällä.
Žadan hakattiin sairaalaan.
Voitteko kuvitella, että joku hakkaisi minut sairaalaan, täällä?
En voi minäkään. Te ette ole eläimiä, enkä ole minäkään. Pikemminkin päinvastoin. Minussa henkilökohtaisesti tämä aihe, etenkin nyt, jo edesmenneen paperin valossa, herättää tuntemuksia joiden luulisi olevan suoraan jostain Hollywoodin ah-niin-synkeästä tulevaisuuden näystä. Puolet miestä, toinen puoli elektroniikkaa. Mahan paikalla on pesukone, joka linkoaa.
Se on rahaa pesevä kone, rahaa tekevä kone, paperitehdas. Ja minä olen sen patruuna.
Ei vaiskaan, minähän se olen, Kalle Kaunis, kuin kuva! Olen tässä, teidän kanssanne maailmanloppuun asti. Minä, ministeribotti, Duracel-pupu, jaksan takoa rumpua ihmisoikeuksien puolesta rautaesiripun molemmin puolin. Tasapuolisesti, se on tärkeintä. Muistakaa, että kaikki osapuolet ovat yhtä lailla syyllisiä, aina, joka sodassa.
Te tunnette minut, ettekö vaan? Minuun voitte luottaa.
Minut halutaan vaientaa. Niin kuin ne tekivät Slobolle. Hän on kalojen luona kylässä, nukkuu siellä, niin kuin Osama-raasukin. Minua ne eivät saa niin vähällä.
Jos kerron kaiken tänä iltana, kuolemastani ei ole heille iloa. Ja saanpahan lähteä omatunto puhtaana.
Musiikkia, kiitos! Sananvapauden nimiin, eteenpäin, olkaa hyvät.
Nouskaa lavalle.





...

28.10.2015

Haa! Veri


Yours sincerely,
D


NELJÄS LUKU

Ratsuväki saapuu



SIRI HYVÄ,
Olen pahoillani viime kerrasta. Olen elänyt omissa oloissani niin kauan, etten tiedä, mitkä ovat sopivan käytöksen rajat. Miten sopii siis kirjoittaa. Minun on kai pakko lainata Tommy Tabermannia, kokeiltava kaikkia ovia, täytyy raastaa, mistä kiinni saa. Hänen elinaikanaan se oli vielä sallittua – kunhan et tallannut krapulassa tutisevaa sielua tai jotain.
Mutta ajat ovat muuttuneet.
Lähetän ohessa artikkelin ja joitain aihioita - jos ne yhdessä tai erikseen auttaisivat korjaamaan aiheuttamaani vahinkoa.
Minä muuten en ole krapulassa. Viime kerrasta on reilusti yli kolme vuotta aikaa.
Sinun
Tietotoimistosi


Mitä tehdä vapaailtana Vladivostokissa?
Kyseessä on se Venäjän kaupungeista, joka sijaitsee lähinnä Pohjois-Korean mustaa aukkoa, mikäli sallitte lennokkaan ilmaisun. Ette salli? Minkäs teet, Pohjois-Korean yli ei noin vain hypätä. Takavuosien urheiluselostajan sanoin: maantieteelle ei voi mitään.
Vaan paikalliset vähät välittävät.
Voisi luulla, että idän metropolissa olisi maailmanlopun meininki. Eletään kuin viimeistä päivää, kaikki kelpaa. Päinvastoin – täällä ei tuomiopäivän profeettoja palvota.
Alkuperäisväestölle sen omaleimaisen kulttuurin säilyttäminen vireänä on elinehto.
Tämä näkyy Vladivostokissa. Kaupunki pursuaa kansainvälisen vertailun kestävää hengenravintoa harva se ilta. Kaikkiin tapahtumiin ei millään ehdi. Onneksi on internet. Siellä jatketaan keskustelua tärkeistä teemoista; usein jaetaan myös tallenteita, parhaita paloja illan tapahtumista, suoria lähetyksiäkin tämän tästä. Tiedotusvälineet tuntevat vastuunsa, tarjoavat materiaalin maksutta verkkosivuillaan. Näin toimivat myös nettipäiväkirjan pitäjät, täkäläisittäin plokkaajat.
Yksi kaupungin elinvoimaisimmista riennoista on kirjallinen eli clit-mittelö.
Esimerkki-iltana Olli Tammilehto ja Syksy Korhonen kilvoittelevat siitä, kumpi on yltänyt korkeammalle juche-aatteessa. Yleisö ei ymmärrä kärpässarjan sanailusta mitään, mutta ihastelee urheilijoiden puhelahjoja.
Keskikaljassa Tuomas Muraja ja Carl “Fotografiska” Hägglund alustavat aiheesta “Kenen viinat join ja milloin”. Hissa-Teemu haluaisi kovasti osallistua, mutta häntä ei huolita mukaan. Tänä iltana pääsevät ääneen vain todelliset tarinaniskijät. Yleisö kuorsaa jo täyttä kurkkua.
Mikä olisikaan ihanampaa kuin uinua tietäen olevansa turvassa, kun älykäs sanailu jatkuisi taukoamatta estradilla...


Kun Bosnian presidentti, muslimi Alija Izetbegović palasi rauhanneuvotteluista Lissabonista, häntä vastaan lentokentälle eivät saapuneetkaan kaverit vaaleansinisin kallella kypärin. Nämä raskaasti aseistetut sotilaat eivät olleet YK:n palveluksessa. He olivat presidentin pahimpia vihollisia, pesunkestäviä serbejä.
Izetbegović ymmärsi olevansa yhtä kuin kuollut, vähintäänkin vanki. Hänet vietiin panssariautossa separatistien tukikohtaan Sarajevon eteläpuolelle. Kun uutinen ihmiskaappauksesta levisi, leirin ulkopuolelle kerääntyi vihainen ihmisjoukko. Se janosi verta, halusi presidentin käsiinsä.
YK-kenraali Lewis MacKenzie kurvasi Roverillaan paikalle juuri kun väki alkoi irrotella katukiviä.
MacKenzie kiipesi autonsa konepellille puhumaan. Ei hätää, hän sanoi. Kansalla ei ollut syytä huoleen. Hän oli tullut neuvottelemaan heidän presidenttinsä vapaaksi.
Väkijoukko vaikeni silkasta tyrmistyksestä. He aikoivat omakätisesti nylkeä Bosnian presidentin, jos vain saisivat tämän käsiinsä. Saattoiko tämä olla jollekulle yhä epäselvää?
Torikokouksen suurin sankari, heidän presidenttinsä, oli Radovan Karadžić. Eikä tämä jäisi kiinni vielä 16 vuoteen.
MacKenzien vierellä hymyili hermostuneesti korkea-arvoinen tarkkailija, jäätelökauppias Carl Hägglund.
EU tunnettiin tuolloin nimellä EY – ehkä siltä ei sen tähden herunut apuja tilannearvion tekemiseen. Hägglund oli, kuinka ollakaan, vaiti.
Noam Chomsky on sittemmin vedonnut tarkkanäköisen kenraali MacKenzien arvioon koko kolmivuotisesta sodasta. Serbien niskaan sysätty ensisijainen vastuu sotarikoksista on kuulemma “hölynpölyä”.


Koraalikirjan maallistunut perillinen feraalikirja on yllättänyt kustannusmaailman niin, että puhutaan jo buumista.
Nimitystä feraalikirja käytti ensimmäistä kertaa pelätty kirja-arvostelija S. Laurila vähää ennen kuolemaansa. Hän yritti olla hauska. Laurila toivoi, että hänen kritiikkinsä kohteet saisivat kipeästi kaipaamaansa tunteen paloa edes jostain, vaikka sitten lajityyppinsä nimestä. Kuvaahan laatusana “feral” lähinnä villiintynyttä kotieläintä, eritoten kissaa.
Feraalikirjan tuore renessanssi on saanut innoituksensa elokuvasta. Totaalisen taiteen puolella Aki Kaurismäki ja Quentin Tarantino ovat veisanneet feraalikirjasta jo vuosikymmenet. Todellisuus on kuollut, Tarantino ja Kaurismäki julistavat, eikä vainajaa muistele kukaan. Pojat tekevät elokuvaa elokuvasta. Kirjallisuuden puolella Juha Hurme jatkaa – Peter von Baghin jalassa roikkuen – Akin jalanjäljissä. Kaverit taiteilevat nuoralla, joka on viritetty Moskovan ja Vatikaanin välille. Heidän pahin painajaisensa on lukija tai katsoja, joka toteaa, että kiitos vain, hän osaa ajatella itse.
Feraalikirja on modernismin lapsi. Se ei tarjoa yhtään uutta oivallusta, voita uusia opetuslapsia ainoassakaan kiistassa – eikä federalisti moiseen edes pyri. Kirjoittajan ainoa, sangen vaativakin tehtävä on muokata jo esillä ollutta aineistoa, tiivistää sitä, leikata ja liimata ja laittaa materiaali jakoon paremmin sulavassa muodossa.
Kertaalleen syötyä ruokaa, te sanotte. Ehkä, mitä väliä? Nykyään kaikkea on liikaa. Ei vain jaksa lukea esimerkiksi uutisia. Jaksat kuitenkin seurata, kun Piia Pasasen lukee niitä, vaikka koko yön.
Esillepano ennen kaikkea, ja kierrätys kunniaan.
Ja vaalilausetta lainatakseni: “Saat mitä tilaat.”
Kaikesta edellä esitetystä saattaisi päätellä, että feraalikirja on suhteellisen uusi keksintö. Näin ei kuitenkaan ole. Varhaisin teos, joka täyttää kaikkein ankarimmat feraalikirjan kriteerit – hutera asiantuntemus, räikeät yleistykset, kohtuuttomuus kaikessa – on Arthur Rimbaud’n laatima antologia Kausi helvetissä. Tekijän äiti julkaisi sen vuonna 1873. Teosta ei tule sekoittaa samannimiseen, Bosnian sodasta kertovaan reportaasiin. Balkanilta kaiken tietämisen arvoisen kertoo taasen seuraava suuri feraalikirja, Greg Campbellin The Road to Kosovo: A Balkan Diary. Siitä ilmestyi toinen, lopullinen laitos vuonna 2011.
Muita ensiluokkaisia koraalikirjoja ovat Florian Illiesin 1913: The Year Before the Storm sekä Nathaniel Philbrickin The Last Stand: Custer, Sitting Bull and the Battle of Little Big Horn. Kumpaakaan ei ole käännetty suomeksi.


Halusin pilkata plokkaajaa, joka lainasi Hullun hevosen väitettyjä puheita ja käytti kuvituksena Pienen suuren miehen muotokuvaa. Pikku paskiainenhan oli se tyyppi, joka yritti pidellä Hullua hevosta aloillaan, kun tämä murhattiin. Hullu hevonen viilsi puukolla lilliputin ranteen auki, ja tätä arpea hän kyseisessä valokuvassa parhaansa mukaan peittelee. En voi kuitenkaan nauraa nettipäiväkirjan pitäjälle sekaannuksen takia. Se on Wikipediasta lähtöisin ja toistuu takuulla sadoilla sivuilla. On keksittävä muita ilon aiheita.

23.10.2015

Ne juttelevat minulle

KOLMAS LUKU

Kämpän siivous



KUN ISTUN PAIKALLISJUNASSA ja luen, usein töin tuskin esitän lukevaa. Jään ihmettelemään jotain lapsellisen yksinkertaista asiaa. Samalla kuuntelen ympäröiviä ääniä. Ne juttelevat minulle. On kuin kaikki junavaunussa tuntisivat vasta lukemani lauseen ja viestisivät salakielisiä kommentaarejaan siihen. Oi jospa olisin Oglala, rapisee Metro-lehti. Mutta Hunkpapa, toteavat kengänpohjat käytävää vasten. Mieti: voiko hullumpaa nimeä enää olla? Ja käsilaukun sisältö, joka on kuin pyörremyrskyn kourissa, kun omistaja etsii jotain eikä löydä, pyytää malttamaan mielet ja muistamaan, että on muitakin. Heimoja, joiden nimet ovat ennemmin koomisia kuin kunnioitusta herättäviä. Miniconjou, esimerkiksi.
Kurkkupastilli poksahtaa folion läpi ja yhtyy edelliseen. Ja kymmenet sormet tanssivat kosketusnäytöillä: Sans Arc. Mikä kaari niiltä puuttui, lantion?
Tuijotan junan lattiaa ja kehrään. Ihmisellä on tässä konsertissa instrumentin osa. Esineiden on valta, voima ja kunnia, ja Robbe-Grillet on niiden profeetta.
Lattiassa on valkoisia ja mustia siruja siniharmaalla pohjalla. Miettikää, haluan huutaa, miten siistiä olisi, jos tausta olisi musta? Tulisi aamujunassa tunne kuin avaruuskävelyllä olisi.
Käytävä miltei kiiltää kotini lattiaan verrattuna. Sen takia äänet ovat täällä niin selkeitä, esineet terävimmillään.
Joku junankin lattian siivoaa, joka päivä.
Hän tekee sitä työkseen. Hän saa siitä palkan.
Miksi siivota, jos ei saa siitä mitään? Miksi joka halvatun pinnasta täytyy voida peilata omaa kuvaansa? Mitä ollaan myymässä ja kenelle? Tätä maata? Ei sitä kukaan huoli! Onko ajatteleminen sallittua?
Kuollaan saappaat jalassa niin kuin siouxit.
Maailman digitalisointi ja terveysnatsit ovat syypäitä siivoushysteriaan. Näemme joka päivä kymmeniä virheettömiä kuvia. Se on liikaa pienelle ihmiselle. Alamme uskoa, että elämästä voi selvitä virheittä. Alamme inhota likaa ja heikkoutta.
Tässä kohdin tavanomaisiin ajatuskulkuihini tuli katkos. Nousin junasta ja riensin kotiin kuuraamaan. Tein sen hyvissä ajoin ennen Sirin antamaa deadlinea. Ja kuinka ollakaan, äkkiä halusin pitääkin kotini siistinä.
Opin koko ajan uutta. Alan arvostaa kaikkea kertakäyttöistä. Maailma tuhoutuu, mitä sen on väliä? Paperin tuhlaaminen – miten julmetun syntistä. Kuinka muuten pidät kiiltävät pinnat puhtaina? Mikään ei tehoa pölyyn ja tahroihin niin kuin kevyesti kasteltu WC-paperi.
Jos sama kehitys jatkuisi, sekoaisin koviin aineisiin. Ostaisin oikeaa tissueta.

Rauhanpuolustajat rummuttavat kantaa, jonka mukaan Jankukovytšin hallinto oli humaani – CIA tapatti 120 ihmistä Maidanilla, ei Viktor – ja ennen muuta laillinen. Tämä on vasureiden lempihokema, kun puhutaan heidän symppaamistaan hirmuhallitsijoista. Slobodan Milošević, Saddam Hussein, Muammar Gaddafi, Bashar al-Assad olivat ja ovat yhä kansansa legitiimejä edustajia, tekivät he samalle kansalle mitä hyvänsä. Saati sitten toiselle. Sama pätee luonnollisesti Moosekseen itseensä, laintaulujen tuojaan. Ja kuka hän on? Kim Jong-un, pullukka poika Pohjois-Koreasta, tiedätte tyypin. Teloitti alaisensa ilmatorjuntatykillä.

“Lue ääneen. Ole kiltti.”
“Miksi?”
“Mä haluan kuulla sen.”
Siri heltyi. Hän oli hyvä lukija, ei pyydellyt ääntään anteeksi. Hän antoi tekstin hengittää. Hyvä kun en alkanut itkeä.
“Kuvitellaan diktatuuri. Ei ole vaikeaa, eihän? Kuvitellaan kyseisen valtion salainen poliisi sieppaamaan Steven Spielberg ennen kuin tämä on aloittanut uransa. Niillä resursseilla, jotka Spielbergillä on hirmuvallan alla käytössään, hän luultavasti luo melko lailla vastaavan tuotannon kuin tässä todellisuudessa. Hän välittää saman yleisinhimillisen viestin, vähän vain ankeammissa väreissä, ja loikkaa sitten länteen. Spielberg on valmis tekijä, ponnahtanut täydessä sotisovassa Zeus’n päästä. Mikä on ensimmäinen elokuva, jonka hän täällä tekee?”
Neiti kohotti katseensa vihosta, katsoi kysyvästi minuun.
“Mun piti kattoa se”, sanoin. “Vaan ei helvetti, en mä kyenny.”
“Sä et kattonu sitä?”
“Mä oon nähny sen jo. Aikaa sitten. Mutta levyssä oli vikaa. Kuva pomppi. Kuulu vaan Margaret Thatcherin ääni. Totta puhuen se oli aika hyvä sillon ekalla kertaa: kun ei nähny mitään.”
Neiti kohotti vihkoa. “Mitä tää juttu mahtaa käsitellä?”
“Lue.”
Neiti oli uudistanut ilmettään. Vehnänvaaleiden hiusten joukkoon oli ilmestynyt vaaleanpunaisia tupsuja.
“Mikä toi on toi väri”, kysyin. “Siis sävy?”
Neiti veti hiussuortuvan sormiensa läpi. “Koralli.”
“Koralli?”
“Koralli.”
“Magee, oli mikä oli.”
Neidin kaidat posket olivat punehtuneet. Hän huiskutti vihkoa. “Mä luen tän. Mutta en ääneen.”
Levitin käteni. “Tehkää hyvin.”
Hän luki hetken totisen näköisenä ja hymyili sitten varovasti.
“Tää on hyvä: ʻMcQueen saarnaa suntiolle, joka on länsimaiden vasemmisto-oppositio. Suntio kehuu saarnaa virkansa puolesta.’”
“Kumpikin ikävystyy hengiltä.”
“Mutta jatko: Tulee Al Gorea ikävä?”
“Sen leffalla oli nimi.”
“Mikä niin?”
“Epämiellyttävä totuus.
“Just. Ai joo, tässähän se lukeekin. ʻTotuus on on aina epämiellyttävä aatteen silmissä.’”
Siri laski vihon sohvalle. Hän rapsutti kissaa kiivaasti – Claymore ei ollut moksiskaan, työnsi vain päätään lähemmäs.
Poimin vihon Sirin vierestä. “Mä voin lukea parhaan kohan. ‘Mutta mitä on tehtävä? Jos saisin puolet McQueenin elokuvan budjetista, ohjaisin suuren isänmaallisen elokuvan Gazan saarrosta. Näyttäisin, miten erikoisjoukkojen sotilaat urheasti pysäyttivät Henning Mankellin johtaman maihinnousuyrityksen. Työnimenä olkoon Shoot to Kill.’”
Siri katsoi ikkunasta ulos. “Mihin sä pyrit”, hän sanoi, “mä en tiedä. Välitänkö mä ees totta puhuen kauheesti, en tie sitäkään.”
“Sä et lukenu kaikkee”, yritin.
Hänen ilmeensä oli surullinen.
“Mä ymmärsin kyllä yskän.”
“Ei... mun”, aloitin.
Siri nosti kissan etutassuista viereensä sohvalle. Hän nousi ja pudotti mennessään vihkon lattialle.
“Kymmenen äijää kuoli vaatteiden takia!”
“Niinkö? Ei kai. Ois ehkä kannattanu”, Siri pujotteli ovelle, “ajatella uudestaan.” Hän laittoi kengät jalkaan, kumartui solmimaan nauhoja. “Vaikka mikä mä oon sanomaan. En oo nähny niitä vaatteita.”
“Mä siivosinki tän takia”, vaikersin.
“Et kai.”
“Se oli Foucault’n vika.”
Siri nousi seisomaan. “Mikä oli?”
“Ne kymmenen.”
“Mun täytyy mennä”, hän sanoi ja kääntyi avaamaan ovea.
“Voinko mä soittaa?”
Siri pysähtyi ovenraossa.
“Laita sähköpostia”, hän kääntyi sanomaan ja oli poissa.