Stay! Or don't...

For fresh fruit, go to mattipaasio.com

31.7.2014

Aant juu... Vehje?


KORJAUS: Tässä tekstissä esiintyi aiemmin virheellistä tietoa. Sen jälkeen kun löysin Riikan vuoden 1991 barrikadien museoon ja kävin mielenkiintoisen keskustelun museon sanavalmiin oppaan kanssa, toivon saaneeni pahimmat mokat korjattua. Kaikista valheista, joita seuraavaan on jäänyt, kannan itse täyden vastuun. Kuten sanotaan.


[English version over here.]


Tammikuun 20. päivän iltana neuvostopoliisin erikoisyksikkö OMON hyökkää Latvian sisäministeriöön. Väkijoukko rakennuksen ympärillä tekee vastarintaa. OMON ampuu tiensä sisään, sotkee paikat ja lähtee. He jättävät jälkeensä viisi kuollutta: kaksi poliisia, kaksi tv-kuvaajaa ja yhden lukiolaisen.

Viikkoa aiemmin miehittäjä on hyökännyt tv-tornia puolustavaan väkijoukkoon naapurin pääkaupungissa Vilnassa. Koko maailma on kauhistellut kuvia, joissa ihmiset murskautuvat panssarivaunujen alle. Seuraavana päivänä täällä aletaan kasata barrikadeja.

Historiankirjoitus ei ole aukottomasti selvittänyt tammikuun 20:nnen iskun motiivia. Yhden teorian mukaan kyseessä oli provokaatio, johon osallistui OMONin ja riikalaisten lisäksi kolmas osapuoli. Se joka tulitti kahta edellistä sisäministeriön katolta.

Latvian OMON-joukoissa palveli venäläinen upseeri nimeltä Vladimir Antjufejev.

Ukrainan kriisin myötä, 23 vuotta myöhemmin, Antjufejev ponnahtaa jälleen pintaan. Hän uskaltaa nyt käyttää omaa nimeään, toisin kuin Transnistriassa. A:n itsevarmuus kertoo enemmän ihmiskunnan muistisairaudesta kuin siitä, että historiankirjoitus alkaisi ymmärtää hänen tekojaan jotenkin paremmin. Mutta mitäs me siitä. Me olemme lomalla.

Veteraaneille oma apua on usein paras apu - olivat he sitten neuvostoajan sotarikollisia, Afganistanin veteraaneja tai muita.

VA:sta tulee alkukesästä "Donetskin kansantasavallan" ensimmäinen ja viimeinen varapääministeri.

















28.7.2014

Hanki paita


"mikään ei ole tarpeetonta, mikään ei välttämätöntä, / tulin tähän: / ei nyt ole aika kirjoittaa runoja, / keskustella, / ei nyt ole aika kokoontua ystävien luokse / viiniä juomaan, runoja lukemaan, / nyt ei ole aika,"
- Pentti Saarikoski, 'Kun kirjoitan tätä, on elokuu 1965'

Tänään olisi pitänyt pestä pyykkiä ja pakata. Olin ajatellut jopa pestä ikkunat. Eilen olin lukenut Pasi T:n kirjasta uutisen, että 55 miljoonaa vuotta sitten Huippuvuorilla kasvoi sademetsää ja eli virtahevon kaltaisia olioita. Tieto piristi niin, että illalla luuttusin lattiat, vieläpä imuroin.

Tänä aamuna sitten... Mitä ihmettä oikein tapahtui? Luin netistä uutisen, että venäläiset sotapäälliköt Bes (yksi niistä Dostojeskin Besyistä) ja Strelkov/Girkin ovat lähteneet livohkaan Donetskista. Komentajat jättivät laumansa, niin kuin raamatussa kerrotaan, ja kiehnäävät ja mässäävät nyt äiti-Venäjän helmoissa samaan aikaan kun possuparat rientävät kauhusta kiljuen kohti jyrkänteen reunaa.

Pohdiskelin yhä uutista, mitä tapahtuu todella, kun näin T-paidan mainoksen:


Tue Donbass-pataljoonan toimintaa



siinä luki, eikä kauaa tarvinnut pohtia, kun olin jo tilannut paidan. Pohtiminen kesti täsmälleen sen ajan, joka kului, kun varmistin, että pataljoona taisteli kapinallisia vastaan, ei heidän puolellaan, ja kun siirtelin rahoja tililtä toiselle.

En välittänyt järjen äänestä, vaan toivoin hartaasti, että kaikki paidan hinnasta käteen jäänyt voitto käytettäisiin paikan päällä Itä-Ukrainan rintamalla ruokaan ja ammuksiin.

Paita tosin olisi saanut olla tyylikkäämpi.

Niin se alkoi. Päivä hujahti, kun hauskaa oli. Enkä lukenut sanaakaan noiden parin aamun artikkelin lisäksi. Vielä eilen olin matkustanut naapurikaupunkiin asti, kun oli niin kiire saada pari kirjaa, eikä omasta kylästä löytynyt avoinna olevaa kirjastoa. Kirjaparat, missä lie lojuvat unohtuneina...

Kun Eurooppa taas sovittaa avainta asevarastonsa oveen, näyttää siltä, että meikäläisenkin mitättömällä elämällä saattaa olla tarkoitus. Eli kuten vastasin veljenpojalleni, joka uutterana Putinin juoksupoikana levittää tämän valheita ja uhopuheita, uhkailee isäntänsä sanavalinnoin laajamittaisella sodalla, sanon saman kaikille halpis-Hitlerin opetuslapsille:

Antaa tulla vaan.



Tämä paita - saati sen sisältö - ei ole myynnissä!

Very Special Thanks to DIMA!

Tarina jatkuu täällä.

26.7.2014

Ev'ry Vikernes Handicap and @tolokno


Aulis Elämän antaja!

Lienee paikallaan selittää sanalla tai parilla itsepintaista takertumistani Timo Hännikäiseen. Piruparalla itsellään ei ole mitään tekemistä asian kanssa; hän on joutunut korkeampien voimien pelinappulaksi syyttä suotta. Hännikäisen oletettu ylivertaisuus sanaseppona tai hänen suoraselkäinen - niin ikään oletettu - ajattelunsa eivät siis liity asiaan millään tavalla.

Todellinen syy pakkomielteeseeni on Varg Vikernes.





Teille en ole puhunut juurikaan Pussy Riotista, muille sitäkin enemmän. Mieltymykseni idän neitosiin on huomattavasti helpompi selittää kuin tapaus Hännikäinen. Joudun seuraavassa turvautumaan englannin kieleen, sillä haluan että asianosaiset itsekin ymmärtävät perimmäiset vaikuttimeni, jotka uskon jakavani vasemmistointellektuelli Slavoj Žižekin kanssa:

They're simply adorable!

Varg Vikernes and Tim Handicap are one. Not two, not three, not four - one.

And the way Robert Mapplethorpe and Mr Handicap react to the black male body is also alike: they put it under scrutiny, and make it appear...

Adorable.
AND I WANT TO FUCK TOLOKONNIKOVA. (PLEASE.)

If it's out of the question, I'll settle for Norah Jones.

Noin: olo keveni kummasti.

Käyttekö Te koskaan ripittäytymässä, itse oikeutettu triathlon-mestari?

Kannattaisi kokeilla. Sen jälkeen jaksaa taas painaa pitkää päivää.

*   *   *

Ennen, jos muistan oikein arkun kantajilla oli mustat kantoliinat, jotka he venyttivät olkansa yli. Nykyään, kun kaikesta säästetään, liinat ovat lyhentyneet ja molempiin päihin on ilmestynyt paksu puinen rinkula, eräänlainen kahva, mikäli oikein olen ymmärtänyt. Uudistus menettelisi muuten, mutta kun liinoja ei ole laitettu kiinni ja ne ovat lyhyet, seuraa erinäisiä ongelmia. Minulle seurasi ainakin, mutta se ei taida ylittää uutiskynnystä.

Kantajat asettuvat pareittain arkun ympärille. Jos parin toinen osapuoli ottaa varaslähdön tai toinen - tässä tapauksessa minä - hidastelee, vaikka suntio on antanut yksiselitteisen ohjeen: "Kantajat tarttuvat arkkuun yhtä aikaa" - niin, jos prosessi käy ohjeista huolimatta ylivoimaiseksi, voi seurata lieviä tai kohtalaisia ongelmia.

Näistä epäkohdista kerromme lisää kirjoitussarjamme seuraavassa osassa, jossa tapaamme pitkästä aikaa myös kauan kaivatun Sonjan. Häntä ehti tosiaan tulla ikävä. Saahan Sonja kunnian - tai ehkä itänaapurissa olisi soveliasta röyhistää rintaa - kyllä, voi kyllä!

Asiaan palataksemme: Sonja siis toimittaa PR:ää tässä takapajulassa, jota myös EU:ksi kutsutaan.



I fell into the ocean
And you became my wife 




Musiikkia Woyzeckiin: Tom Waits - "All the World Is Green"




Ja sitten vähän Mozartia.


Cont'd here.

24.7.2014

Sonja on punkkari


Esileikki on tunnetusti narkkareiden hommaa ja runoileminen runkkareiden.

Kun kirjoittaja valittaa kurjaa osaansa, hän voisi yhtä hyvin itkeä sitä, että pohjoinen saa enemmän huomiota kuin luode tai hän pyysi hedelmää mutta joutui tyytymään appelsiiniin. Vaikka oikeasti olisi halunnut mehua! Tai Big Macin. Tai jotain muuta, mitä tahansa, kunhan ei tätä.

Kun Timo Hännikäinen kirjoittaa "voittamalla taiteessa teen tyhjäksi häviöni erotiikassa", hän yrittää parhaansa, mutta unohtaa yhden asian.

Ensin pitäisi voittaa.

Ei saa lyödä Timoa kuin vierasta sikaa. Hän on sentään kääntänyt suomeksi yhden Dmitro Yarošin artikkelin.*

Se siitä, voimme siirtyä iloisempiin aiheisiin: jumalattomiin syöjättäriin, jotka pyytävät Neitsyt Mariaa avuksi, kun meistä miehistä ei ole mihinkään.

Minulla on ystävä. Kutsukaamme häntä Sonjaksi. Hän pyysi minua naimisiin, kulissiavioliiittoon kanssaan. Hän on täysin arjalainen, suomalaisempi kuin minä. Hän ei tule idästä. Sonjalla oli omat syynsä ehdottaa platonista liittoa - niistä ehkä myöhemmin lisää. Kieltäydyin avioliitosta ensi alkuun. Sitten pyysin Sonjaa hautajaisiin.

Sonja oli kertonut niin monta varoittavaa tarinaa deittailustaan - sitä sanaa hän käytti - että minun oli pakko antaa jotain vastineeksi, valistaa vuorostani häntä. Sonjan oli aika tavata sukuni.

Hän soitti alakerrasta ja kysyi, olisiko minulla ihan pientä kuppia kahvia. Oli vai? Voisinko tuoda sen alakertaan kertakäyttömukissa?

Ei ollut kertakäyttömukia. Toin kahvin tavallisessa.

"Ai, mä en ollu tuntea sua vaatteet päällä", Sonja sanoi.

Suhteemme oli aina ollut platoninen, vaikka emme aviossa olleetkaan.

Sonjalla oli käsilaukku. Hän saattoi kantaa siinä kirjani, jonka olin luvannut hänelle. Hakisin sen heti. Olin sammuttaa savukkeeni, kun Sonja sanoi, että hän voi pidellä sitä.

"Mä lopetin eilen", hän sanoi ja otti henkoset.


Sonja odottaa kyytiä hautajaisiin

Automme saapui. Vanhempani astuivat ulos, kättelivät Sonjan, ja kaikki kipusivat kyytiin.

Olin unohtanut, miltä tuntuu istua hyvännäköisen naisen vierellä matkalla taivas tietää minne. Viime kerrasta oli aikaa, mutta sopeuduin paremmin kuin voinokare uuden perunan päälle. Tämäkö se oli, mitä olin kaivannut? Tietämättä edes, että kaipasin sitä.


JEAN-PAUL SARTREN mielestä on vain kahdenlaisia ihmisiä: uhreja ja syyllisiä.

Enkä piru vie aikonut alkaa uhriksi.


_____________

*) Yaroš lupasi eri yhteydessä, että ryssiltä lyödään hampaat kurkkuun, jos nämä näyttävät naamansa Ukrainan puolella. Näin menetellään paraikaa.


Jatkuu täällä.




23.7.2014

Perikato


Haluatteko kuulla päivästäni, miten minulla tänään on mennyt?


Kunnon hallitsija on kiinnostunut alamaistensa sielunelämästä, joten, halusitte tai ette, Teidän parhaaksenne, minä kerron. Heräsin vähän yli yhdeksän, olenhan lomalla. Annoin kissalle ruokaa, otin masennuslääkkeen, keitin kahvin. Istuin läheisellä puistonpenkillä, join kahvin ja poltin tupakan. Sen jälkeen työskentelin valehtelematta yli tunnin seuraavan tekstinpätkän kimpussa. Nyt seuraa lisää kahvia, lisää tupakkaa ja pian mainittava kirja.


Olen oman elämäni hirmuhallitsija. Olen länsimaiden perikato. Sovellan Sartren ajatukset vapaudesta ja Hugh Everettin teorian rinnakkaisista maailmoista palvelemaan yksin omia tarpeitani. Valitsen vaatteideni ja aatteiden, ystävien ja elämänkumppanin tai lemmikin lisäksi myös uutiset, joihin uskon. Valitsen todellisuuden, jossa elän. Maailma on seisova pöytä, minä sen ainoa asiakas. Minulle kuuluu kaikki; minulta ei voi eikä saa vaatia mitään. Kun elämä ei suju kuten olen ajatellut, julistan kovaan ääneen, kuinka minua on kohdeltu väärin. Syylliset on saatava vastuuseen. Syyllisten on kuoltava. Minä roikun ristillä päivät läpeensä ja viikot puhki.


Suunnilleen noin toimii sijoiltaan menneen individualismin sekoittama nykyihminen Timo Hännikäisen ja Tommi Melenderin mukaan, niin kuin he ovat minut ikuistaneet kirjassa Liberalismin petos: esseistinen pamfletti (2012).

Täsmälleen samoin toimii Timo Hännikäinen itse.

Hännikäinen ei saanut vähään aikaan pillua ja kirjoitti siitä kirjan. Hän keksi uuden rikoksen, jonka kohteeksi oli joutunut. Hän ei saanut Tieto-Finlandiaa, vaan jotain paljon parempaa. Hännikäisestä tuli teoksensa myötä seksuaalisen syrjinnän uhri.

Haluaisin elämäni aikana nähdä edes yhden kunnon lähiömellakan Suomessa.








Edellinen osa löytyy täältä.

Jatkuu täällä.

22.7.2014

Mielibidé



Hyvä vuokraisäntä, saanko puhutella?


Ääntäkään ei kuulu, mutta leukanne vaipuu sentin, pari lähemmäs rintalastaa. Ette suinkaan nukahtanut, vaan niskanne notkahti myöntymisen merkiksi. Näin haluan uskoa, kuin kuolemaantuomittu tanssiaisissa. Eli potkaisen työmoraaliani perseelle ja jatkan.


Tänään lähijunassa oli näytillä mielenkiintoinen otos ihmiskunnasta. Minua vastapäätä, selkä menosuuntaan istui hampaisiin asti tatuoitu amerikkalainen pariskunta. Ikkunapaikalla heidän vierellään sivustan turvasi kotimainen, niin ikään kirjailtu aateveli. Jenkit olivat Eestiin matkalla; en kysynyt miksi. Tiesin syyn muutenkin. He halusivat levittää saatanallista sanomaansa lahden etelärannallekin, ei sen ihmeempää.


Käytävän toisella puolen istui kaksi muslimikäännynnäistä parrat pitkinä ja patalakit päässä. Toinen näytti kirjailija Hännikäiseltä. Isokokoisempaa kaveria arvelin lievästi kehitysvammaiseksi. Hän istui puhelin korvallaan ja kiljui: "Eiku mä tarviin sen tänään!"


En tiedä, puhuiko piruparka passista, rukousmatosta vai pommista. Allahin kalpeat soturit olivat kaiken aikaa niin tosissaan, että heitä kävi sääli. Ja samaan aikaan halusin järkyttää heitä sydänjuuria myöten. Halusin kääntää Hännikäisen tekstit häntä itseään vastaan.


"Kun onnellisuuden ja hyvän elämän tavoittelu aletaan ymmärtää oikeudeksi onnellisuuteen ja hyvään elämään", niin kuin itse kirjoitit (tai Melender kirjoitti), syntyy katkeroita, ihmisiä kuten sinä ja minä, Timo. Jotka saattavat napsahtaa, vaikkei sitä sanaa saisi käyttää, psykopaatit eivät napsahda, seota lopullisesti koska tahansa.


Leikittelin ajatuksella, että muslimiveljekset olivat myös matkalla Tallinnaan. Satamassa he astuisivat samaan laivaan Amerikan serkkujen kanssa, ja sitten seuraisi...


Seuraisi vähintään kolmas maailmansota.


Jos siitä reissusta selvittäisiin ilman ihmisuhreja, saattaisin itsekin ryhtyä islamistiksi. En minä tiedä, ihan ilkeyttäni vain. Viholliseni vihollinen on paras kaverini, enkä vihollisella tosiaan tarkoita näitä mukavia jenkkejä. Kun olin vähän aikaa notkunut junan nivelkohdassa, tatuoitu nainen siirtyi miehensä viereen vapauttaakseen minulle istumapaikan. Kiitin miestä.  Kuuntelin pariskunnan  ja paikallisen välistä keskustelua. Yritin lukea kirjaani, englanninkielistä käännöstä Zakhar Prilepinin Sankyasta niin näkyvästi kuin pystyin, osoittaa amerikkalaisille, että olin heidän puolellaan.


Armollinen ylitarkastaja, harrastatteko Te kirjallisuutta? Töissä ette ehdi, luette ainoastaan Rattoa ja Jallua, se on selvä, mutta puhunkin nyt vapaista. Luotaako lahjomaton haukankatseenne iltaisin ja viikonloppuina ihmismielen salaisimpia syvänteitä, sikäli kun ne on kartoitettu klassikoissa?


Katson ymmälläni äskeistä virkettä. Se jää jotenkin aivan vajaaksi vailla selontekoa klassikoiden kansallisuudesta. Tarkoitin tietenkin venäläisiä klassikoita; eihän meillä muita ole.


Olen viime aikoina tavannut kirjaa nimeltä Ilmastonmuutos ja hyttyset. Ihan tosi. Teoksen kirjoittanut Pasi T. manaa joka kiven ja kannon alta esiin toinen toistaan kammottavampia hirviöitä, joista jokainen yksinäänkin kykenisi päättämään elämän maapallolla. Mutta kun ne vielä kannustavat toisiaan! Kirja on kuin yhdeksän tunnin leffamaraton Sormusten herraa - vailla ainuttakaan hyvistä - tai se pieni pätkä Sin Cityä, jonka olen katsonut. Lukijan pitäisi luonnollisesti olla kaikesta kerrotusta täysin pois tolaltaan, mutta minä poika sen kun hurraan. Antaa mennä, antaa mennä!


Kuka sanoi, että ihminen on mittavan historiansa varrella saanut aikaan jotain säilyttämisen arvoista?


Vaikka ette harrasta kirjallisuutta, oi ihmeellinen suurinkvisiittori, seuraatte viriilinä miehenä varmaan uutisia? Enkä tarkoita mitään ympäristöuutisia, joita samainen Pasi T. juonsi ja  joiden olemassaoloa kukaan ei enää muista. Puhun oikeista uutisista: siitä, mitä ihmisille tapahtuu tässä maailmassa eikä tulevassa.

Kysynkin nyt, kuinka monta kansanmurhaa maailmassa on jäänyt puolitiehen sillä aikaa, kun Pasi on murehtinut ilmastonmuutosta? Ainakin kolme. Ja silti väkeä on kuollut kaikkein maltillisimman arvion mukaan toista miljoonaa. Kuinka paljon saa tappaa, juuri nyt, ennen kuin se alkaa häiritä ympäristöväkeä? Miettikää sitä, leppymätön aktivisti, edes hetki.



Jatkuu täällä.

18.7.2014

Apologies to Putin and @pussyrrriot


I am sorry for using the name of Pussy Riot in my blog posts. My intentions were good, mostly. The question is, what is good in my case?

I write for the same reasons that Slavoj Žižek does. I'm positive about it. Is Slavoj good?


I thought I could cleanse myself of my past through writing.

I spoke to my Muse the same way Pussy Riot had addressed Saint 

Mary:


Virgin Mary, Mother of God
Chase Putin out.

Alas, it didn't work. There was nothing to tell. Which brings us to the real scheming behind my decision to involve Pussy Riot as a topic in my posts.

I wanted to highlight the difference between activists, say, in Russia and my home country. Pussy Riot had focus, their subject matter was burning hot. In Finland, the so-called intellectual debate reminds you of a night at the morgue. And I'm not talking about the scene in Requiem for a Dream (the novel), either.

Tomorrow we are heading for our funeral. A quick stop by the furnace, and then, we shall receive such a beautiful ceremony, a solemn celebration of our death. It will be arranged by the very same guy Virgin Mary should have driven out of the temple. Should have lashed him. He's a stubborn guy; he won't believe you otherwise.

Bury me at sea where no murdered ghost

can haunt me
If I rock upon the waves no corpse can lie upon me 


House of the Lord is no currency exchange. Well, nobody wants to change currency with him anyway any more. So that problem solves itself, kind of.

It is not fair. Not fair to hit my fellow native activists on the head with Pussy Riot. The competition is just too brutal for us, globally, aesthetically, in every way. Finns weren't made to last.

So, my apologies to everyone involved, or not.

Apologies to Mr Putin as well, for not stating clearly enough what I meant by the dedication of my book to him.

The dedication goes, Comrade P - VVP.

VVP means, in addition to the president himself, vedä vittu päähäs. This translates into English, clumsily, as "pull a pussy over your head."

And he might just have done that.



https://kirja.elisa.fi/ekirja/eramaan-hutsu-eli-t-chomsudovsky



You can read the first part of the apology here.






15.7.2014

Apologies to @pussyrrriot



An apology is a tool. You can mind-fuck people with it. Manipulate them with it, as long as you need to, or until your credit runs out. That's when you need another tool, my friend. You need a whole box of tools, and have to master every one of them, if you want to make it to the top in the Himalayas of psychopathy.

That's what I thought last night, as I watched A Fragile Trust on TV. Jayson Blair, possibly the most notorious compulsive liar in the universe - even Vladimir Putin might have picked up a trick or two from him - yes, poor Jason squirmed and trashed like a giant python, shedding skin after skin after skin: I was an alcoholic. Also a cocaine addict. Oh, and bipolar. And I tried to kill myself! But I didn't! Because I was thinking about you, my dear reader, how you'd feel if I offed myself because of such a tiny offense as lying to you... deliberately... repeatedly... over and over again. So I thought I had to make amends. And live! Had to make it up to you.... My dear reader: You have a once-in-a-lifetime chance to attend a seminar on life management and hear everything I've learned during my trial by fire! I'm sure you're in? No? What the.... Well, you have to buy my memoir at least!

In the end of the movie Jayson drove away in his convertible, without as much a scratch to his skin. The psychos always do....

I've learned everything I need to know about psychos - and tons of other things as well - from one book: Columbine by Dave Cullen. If you haven't read it yet, you'll have to start tomorrow. Hurry up! Time is running out... maybe the greenhouse effect or some lowlife of a dictator will draw the curtain on Earth by Thursday... or sooner. We may never know. So read, find out, study. Don't swallow what you see on TV without biting first. The biting, in this case, is called thinking. It is a kind of a demo version of DIY, but with less action, is all. Activism for couch potatoes.





Ah shit, I'm too tired to try my Jayson routine tonight. I'll have to get back to you tomorrow....

Anyway, I'm sorry. Alright?

I don't like Slavoj Žižek, though I've never read him. No one in my shoes would.



The apology goes on and on here.


12.7.2014

Speak, @carlbildt


A barren field. An actor appears. He/she is in the role of Heath Ledger portraying the Joker pretending to be Carl Bildt

BILDT    How was it that the Balkan wars began? Let me tell you. In '85, a farmer in Kosovo stood on his field and cried that he had been deprived for long enough. He was a Serb, naturally, which should be clear to y’all by now. Right? He took a bottle of beer, stuck it on top of a stick; he shoved the other end of the stick firmly into the ground. Then he dropped his pants and sat on the bottle. That hurt. The farmer dragged himself to a hospital and told everyone that two Albanians had tied him up and stuck a bottle up his rear, bottom first.

Later on, the poor bastard confessed what had really happened to anyone who would listen. But the powder keg was already smoldering. The Serbian Academy of Arts and Sciences immortalized this incident in a memo published in '86, stating that the Serbs had been oppressed for long enough. They felt that they had been constantly kicked in the head, but not lately in the rear. The case of the bottled farmer dredged up some of the darkest memories from a time when the Turks impaled locals, that is, the Serbs, willy-nilly. Of course, the Albanians were the descendants of the Turks… just like the Bosnian Muslims, but the Serbs remembered them a little later on.

That was how it happened. It is a true story; go and ask the RT news channel if you don't believe me. In my opinion, this touching incident captures the national character of the Serbs, in so far as it has reared its head during the 1990s and since. I know that “national character” is a dirty word, but perhaps I’ll be allowed to use it this once. Or perhaps national pride. Yes, that's better.

Speaking of stakes, the Europeans made a stab at that too back in the day, especially the Romanian reigning champion Vlad the Impaler, or the artist formerly known as Dracula. The notorious Turk Mehmet the Conqueror intended for his army to ride to Wallachia, Vlad's home digs, like he was taking a stroll to the bazaar, but in the end he turned back. He was faced with an extraordinary forest: 20 000 bodies dangling from stakes. Can’t recall now whether the bodies were Vlad's own people or Turks - probably both - but in any case the publicity stunt paid off.

I have been around the game of politics long enough. I have learned to appreciate men of action with some sense of humor. But hold on, there’s a message now from studio… WHAT? No, it can’t be… They are saying that the Norwegian mass murderer also had a thing for the Impaler. Shit! Just forget what I said. Forget everything. You can't like anything any longer – these motherfucking cockroaches will ruin it in any case, just because they can.

Above all, you must not forget that all the nations involved - or not involved, which is the most pathetic way of being smacked in the middle of it - yes, all the nations tangled up in the Yugoslavian conflict were equally guilty, and only Christ in His infinite mercy can save us.

Now think of the farmer, being dragged around what used to be Yugoslavia, from one medical inspection to another. The results are widely publicized: his wounds may or may not be self-inflicted. The farmer wants to disappear from the face of the earth, to wake up from this nightmare and find himself at home in Kosovo.

The first victim of the war was the truth, and the second was the farmer, poor Djordje. Poems were written about him.

Don't laugh. Djordre was the first one to be shot.

The Arab Spring dawned when one Tunisian trader had had enough. And in precisely the same way, the dream of a Greater Serbia was dusted off from where it had lain in winter storage to wait out the long dry season.

The vessel broke, the gut burst.

All I’m asking for is the opportunity to save face. My own, and that of my fellow Europeans. Is that too much? We’ve been humiliated enough. Fuck the EU. Yes, I heard that.

Come on, I'm on your side. Show a little faith.

No need for the ICTY to send their bloodhounds on my trail any more. The trail has gone cold. I walked upon the water and - lo, behold - am the foreign minister now, of that tiny microscopic country of mine. Where we mind our own microscopic business. So please, all I’m asking: show us some respect. Or else stick a bottle up your ass and beg for mercy. There won’t be any, if you abandon me now. Did I make myself clear? All right now, scram.




Translated from Finnish by Arttu Ahava… and the author, who is to blame for all the errors and mistakes.



10.7.2014

Soccer Blues Funeral


All periods of time have ends to them, and these fatal endings we anticipate. A period of time – a day, an hour… and this will end, we say; all this will end, the season will turn, and all will be over. We look in vain for some eternal moment, for happiness, felicity, that state of bliss that will go on for ever and ever. Is not happiness defined only when no term to its extent is imagined? So Rimbaud thought, it seems to me. His seasons are those stretches of time that open unawares and close painfully on our lives.

Wow. What a fine specimen of Many-Worlds Propaganda... and yet it hit a nerve in me.

Those words of Paul Schmidt's, from his Translator's Introduction (1973) to the complete works of Arthur Rimbaud, sum up my feelings at the moment like an epitaph on my tombstone on the grave that is today.

In the evening, I played a game of soccer with some forgotten filmmakers, plus a riffraff of hangaround members like myself. After the game I felt depressed. This is very rare, without a precedent, almost. I felt something lacking. I felt empty.

During the wannabe directors' game, one of the laziest players ever, a mostly harmless guy whose appearance was half Jacques Tati, half Woody Allen, suddenly started bossing me around. He told me to take a turn as the goalkeeper. After recovering from my astonishment, I said, "In a minute." And after the minute, I did as I was told.

During the game, I shrugged it off. Afterwards, it started gnawing at me. Who the hell Woody thought he was? The captain, or something? Lionel fucking Messi the Second?

Had it been nearly anyone else who gave me orders, it would have been fine. But being bullied by Woody was more than an insult. It was humiliating. What Woody lacked in technique, which was a lot, was emphasized by the absence, by the inhuman void of spirit which had consumed his performance on the field  before, after and during the games.

And yet. Yet it would have been okay, if he had just said please.

I needed another game. A real game, this time, where no neurotic would tell me what to do. I wouldn't let 'em. I would tell them to go fuck themselves, something they should practice.

I needed more.

I came home, gave Miina (Mine) something to eat, grabbed my bag and set off again. I headed to the green pastures by the river, the Rotten River, hoping that there would be at least one game going on, like a house party that I could crash.

Here's what I encountered.



There was nobody.




I learned an important lesson today. Or thought I learned. Whatever.



Don't let the idiots get an upper hand.


You may regret it later.


You might not get a second chance.


Get back, get back, get.


The moron might be Vladimir Fucking Putin II for all you know.


And soon the season will be over.








Boxer: The Real Jean-Michel Basquiat and Fake (Street Art, Recap)


We never went to Paris, Magyar, P and I. That was fiction. But the part about Magyar's publishing outfit moving from putting out books to printing cans, that was true. I heard Magyar was moving from the field of literature into the visual arts.

He wanted to be an artist, as had countless others before him. Good for him! Good luck on the path you've chosen. I had lost my appetite for art ages ago, while I was trying to preserve my brain in alcohol. But lately, I've been reading some books. And I can feel someone rattling the cage, ever so lightly...

We took a trip to Paris, my daughter and I, last July. Here are some of my notes from the three-day journey.


*

My daughter wanted to do some shopping, and somehow we drifted into Clichy. She wanted to see the Moulin Rouge anyway, and I knew exactly how to get there... thanks to Jean Rhys.


From the balcony Marya could see one side of the Place Blanche. Opposite, the Rue Lepic mounted upwards to the rustic heights of Montmartre. It was astonishing how significant, coherent and understandable it all became after a glass of wine on an empty stomach.


We took the obligatory pictures, then continued climbing Rue Lepic. I showed my daughter the building the main character in Jean Rhys's Quartet had lived in. Always in trouble with the landlady. Always the cause of one scandal or another, without knowing why, what she'd done. Until Ford Madox Ford came to the rescue with his squeeze, and the scandal erupted for real. I didn't tell my daughter that. I told her van Gogh had lived on Rue Lepic as well, I just didn't know where.

We bought some brie and crackers and a jug of ice cream (a touch of genius, that ice cream was, not my idea, of course), and sat to eat on a bench where I thought Rue Lepic terminated. We ate most of the cheese, some crackers and all of the ice cream, sitting on a bench in a clearing, and eavesdropped an American hipster making fun of the local hipsters. He called them bonbons or something, describing how cool they thought they were, living in Paris, throwing the weight of their parents' bank account around.

The guy was a tour guide for a group of his compatriots. The guy was in his twenties or thirties. He was slim, had a short-cropped beard of gold and copper; he wore the usual hipster-attire of jeans and shirt. He let his listeners in on a secret: just around the corner, right over there, you found an excellent restaurant with quite reasonable prices, big portions, huge salads, and so on. The business side being taken care of, he then came down heavy with the artsy.

He told a story of a female artist who had started painting her self-portraits everywhere to get back to an ex-boyfriend. "I don't wanna see you ever again," he had said. Now, of course, he had to. His ex-girl got incredibly rich and famous. There was a work of hers on the outside wall of a gallery:





To cut a long story short, she had realized the American Dream.

As street artists go, she was the perfect target for guided tours.

Then the guide said, "Well, other artists have lived here as well, and next we are going to see where one the most famous of them all, ever, lived."

The group ran away. I watched them go. They disappeared from view. I shot up from the bench, spoon in hand, and into the middle of the street to see. There. I saw the Americans, all right.

"There's got to be a plaque or something," I told my daughter. "I have to go and see, once they're gone."

While we were waiting for the first group to get out of the way, another group stopped in the same spot their predecessors had occupied, and another guide recounted the same stories, in another language, as far as I bothered to listen. I wondered out loud, why to tell the same stuff to everyone. Didn't they have any imagination? Didn't they ever get bored? Am I the only one who is always getting bored, besides King Arthur?

After a beat, we followed the tracks of the first group. There was no sign on the wall where they had stood, watching the van Gogh wannabe, the guide, waving his arms. There was a Asian café downstairs, that was all. It must have been here anyway, I thought, staring at the derelict building.

My daughter tapped me on the shoulder. She pointed to the other side of the street. And indeed, there were our friends from Group #2, standing in front of a carefully preserved white house, under that great, liberating plaque which said,


All I will hear is a drunken shout
When they are done and all worn out.
I will throw up and then pass out...*




We climbed on. And Jean Rhys wrote:


The lights winking up at a pallid moon, the slender painted ladies, the wings of the Moulin Rouge, the smell of petrol and perfume and cooking.

The Place Blanche, Paris, Life itself. One realized all sorts of things. The value of an illusion, for instance, and that the shadow can be more important than the substance. All sorts of things.



On the road to Sacré-Coeur, to the steps of Sacré-Coeur, we take another break. My daughter asks me if I would like to live in Paris. I don't think so. It would be like living in a museum. This substantial remark is preceded or followed by a sermon of mine on the subject of writers and artists and hangers-on and yes-men and tourists who swarm the place as soon as somebody has achieved anything, something of their own. Something original. It's the same as with the rock stars. People are just out to exploit them! Rock stars have nothing to do with it, my daughter insists. I insist that they do.

"But you have followed those stars here," my daughter says, "haven't you?"

Yeah. It is nice to visit those places, I explain. I'm not staying, feeding on dead people like a hyena.

Because I cannot stay. That is the real reason, the only reason why not. I didn't have the money. It was at this point that my daughter asked if I wouldn't like to live in Paris. She gave me an opportunity to safe face. She must have seen that the old man's logic "was incorrect even before it reached its 'ergo'":


It is wrong to say, 'I think'. One ought to say, 'I am thought'.

Coming down the stairs, the vendors pass us, running away from the cops or the soldiers with their Kevlar vests and machine guns. They almost fall to their faces, the vendors do, they are laughing so hard. The audacity of hope? Once again I know nothing. I don't even know that. We take a metro to the hotel in silence.

"Lady Gaga," one of the vendors called to my daughter earlier, as he was trying to close a deal. "No need to be afraid."

He offered his hand, we hurried past.

"Where are you from?"

"Finland," I shot back, stumbling into safety. And after that, the vendors stumbled past us. After that...




Who the hell is Haussmann?
Doesn't matter, really:
we want to be his protégés!


___



http://www.wikiart.org/en/jean-michel-basquiat/boxer
__


*) The quotes in red are from Arthur Rimbaud. I highly recommend an iconoclastic biography of the boy wonder, written by Graham Robb: Rimbaud. Picador, London 2000.

I had Rimbaud with me in Paris, sat reading it on the sidewalk of Boulevard Haussmann while my daughter did her shopping inside. Without a hint of irony, that was bliss.

The story... if there is one... goes on here.