I had to try and write about Daniel Woodrell. Why? To feed my vanity, naturally. Every word was a tooth of mine being slowly pulled out.
"Is it safe?"
Believe me, it isn't safe. Despite of all this, I came up with something. The editor didn't like it. I was happy. Didn't want to write another word about the guy. But I did, nevertheless, a couple of days ago. Tweeted twice, mentioning him, among other things.
#1 - Not going to write a review of Live by Night. Had a fallout w/ the editor over Daniel Woodrell. Tried to review his career thru "Muscle..."
#2 - If you want to read about people who make metamphetamine [
sic], read Donna Tartt, not Daniel Woodrell. He's quite lame in comparison.
For better or worse, here's the story I offered to
Ruumiin kulttuuri, a Finnish magazine specialized in crime fiction. Surprisingly, the writing is in Finnish.
For the record, I have to say I loved the cross-dressing homicidal gay couple who drank like they were stranded in Greenland, armed to their teeth with nothing to do (besides drinking) except having target practice... on relatively harmless objects, you have to give them that. They were the spark that kept me writing about that book -
Muscle for the Wing - while there was no reason at all for writing about the others.
*
Kaksi herraa joita ei näillä lakeuksilla lueta
Amerikan Yhdysvalloissa ei ole
vasemmistoliittoa, ei edes SDP:tä. Kukaan ei ole ominut vähäosaisten asiaa
itselleen. Ehkä siksi jenkkien rikoskirjallisuus ajelee sisäkaarteesta ohi
pohjoismaisista kilpakumppaneistaan. Se ei osoittele sormella eikä saarnaa.
Rikollisia ei tarvitse tuoda romaaneihin Guyanan viidakosta – heistä on
ylitarjontaa jokaisessa kadunkulmassa.
Omassa hyllyssäni on kaksi
amerikkalaista ylitse muiden: Dashiell Hammett ja Dennis Lehane.
Kolmannesta sijasta käyvät kädenvääntöä kaksi tulevaisuuden toivoa, vanhoja
äijiä molemmat, Richard Price ja Daniel Woodrell.
Woodrell (s.1953) on saanut julkisuutta viimeisimpään
romaaniinsa perustuvan elokuvan Winter’s Bone (2006, leffa 2010)
kylkiäisenä. Elokuva on kelvollinen, mutta kirja ei kuulu Woodrellin
parhaimpiin. Se on turhan totinen, päähenkilökin miltei pyhimys. Eikä Woodrell
yllä Cormac McCarthyn tasolle joutomaan kuvaajana, vaikka häntä tähän on
verrattukin.
Pyhimyksiä saa hakea Woodrellin
kolmesta ensimmäisestä teoksesta, jotka on koottu yhteen otsikolla The Bayou
Trilogy. Kirjat kuvaavat keskisarjan rikollisia kuvitteellisessa St. Brunon
kaupungissa jossain Mississippi-joen varrella. Teokset nivoo toisiinsa niiden
nimellinen päähenkilö, rikospoliisi Rene Shade, joka tuntee lavean tien
kulkijat turhankin hyvin. Sarjan toisessa osassa Muscle for the Wing
(1988) Shade pyytää työkaveriltaan helpotusta oloonsa rankan yön jälkeen.
Kollega hädässä tunnetaan: hän tarjoaa ”black beautyn”, sekoituksen
amfetamiinia ja rauhoittavaa, jonka Shade huuhtoo alas oluella rikollisten
nenän edessä. Sitten jatketaan poliisitutkintaa.
Tapahtumat ja dialogi ovat
sanalla sanoen surrealistisia.
Muscle for the Wingissä
arjalaisveljeskuntaa muistuttavan vankilajengin (the Wing) vapautuneet jäsenet
alkavat ryöstää paikallisen mafioson järjestämiä peli-iltoja. Kirjan aloittaa
väkivaltainen ja omalla tavallaan valloittava kuvaus ensimmäisestä ryöstöstä,
jossa yhdeltä pelurilta murtuu nenä ja vartija ammutaan hengiltä. Vartija
paljastuu poliisiksi. Poliisijohtaja ja pormestari – jolla on nenä siteissä ja
silmät mustina: kun murtuneen nenän niistää, silmät kuulemma muurautuvat umpeen
– antavat Rene Shadelle toimeksiannon. Hänen on löydettävä ryöstäjät.
”Nappaa ne paskiaiset”,
pormestari sanoi.
”Tee se”, poliisijohtaja Bauer
sanoi, ”ja mikäli mahdollista säästä veronmaksajat oikeudenkäynnin kuluilta.”
St. Brunon korruptio tuo mieleen
keväiset uutiset Kiinan Chongqingista. Kaupungin johdolla on omat
kotiroistonsa, joita paapotaan, samalla kun poliittiset irtopisteet kerätään
tuhoamalla näiden kilpailijat. Poliisijohtaja valaisee tilannetta:
”Meidän pikku metropoliamme
johdetaan tietyn suunnitelman mukaan, ja nyt jotkun vitun lehmipojat tulee
heittämään paskaa rattaisiin. Se ei ole hyväksi kenellekään. Tietyt tahot
voisivat repäistä pelihousunsa tässä kaupungissa ellemme me ryhdistäydy ja
puutu asiaan.”
Hammett sanoi aikoinaan Hemingwaylle,
ettei tämä ole pystynyt luomaan elävää naishahmoa. Woodrellissa on samaa vikaa,
mutta ”Wingissä” hän onnistuu. Henkilögallerian hurmaavin kaksikko on kuitenkin
ryöstökoplan rakastavaiset, työssään tappavat miehet, jotka ovat vapaa-ajalla
viehtyneet väkijuomiin, naisten vaatteisiin ja ampuma-aseisiin,
samanaikaisesti.
Ainoa vika tässä teoksessa on,
että se loppuu liian pian. Kaistapäisten hahmojen seurassa olisi viihtynyt
pidempäänkin.
Ang Lee on ohjannut elokuvan Paholaisen
satulassa (1999) Woodrellin romaanista Woe
to Live On (1987), joka sijoittuu Amerikan sisällissodan alkuvaiheisiin.
