Palataan menneisiin. Vuoden 1995 vietin uutispimennossa ulkomailla. Paikallisista lehdistä ei ollut mielestäni mihinkään. Television suhteen sama juttu, eikä internetiä ollut vielä edes keksitty, mikäli minulta kysytään. Olosuhteet muistuttivat yllättävän paljon tämänhetkistä tilannetta Groznyssä (kirjoittajan käyttämä nimitys Kannelmäestä – Toim).
Juttelin tuolloin puhelimessa vanhan kaverini kanssa. Hän kertoi nähneensä tv:stä kauheaa kuvamateriaalia Sarajevosta. Torille oli parhaaseen markkina-aikaan ammuttu kranaatti (viisi kranaattia). Ihmisruumiin kappaleita lojui siellä täällä.
Ensimmäinen reaktioni oli: Sarajevossa? Vieläkö siellä soditaan? Vielä joku jaksaa mesota siitä?
Aihe oli mielestäni auttamattoman ikäloppu. En sanonut sitä ääneen; ajatuksessa oli jotain mätää, en vain saanut päähäni, mitä.
Olisi helppo vedota amerikkalaisten kansanluoteeseen, itseriittoisuuteen, johon minutkin oli pika pikaa aivopesty. Omahyväisyyden siemenet olivat löytäneet psyykestäni suotuisan kasvualustan. Ei se kuitenkaan käy. Lietsomalla maanmiesteni jenkkivihaa syyllistyisin revisionismiin, historian uudelleen kirjoittamiseen, jota samainen Bosnian sota on opettanut inhoamaan enemmän kuin visvasyylää.
Opin vajaassa vuodessa meren takana enemmän kuin rikastuin henkisesti koko sen neljän vuoden lamaannuksen aikana, kun laahustin muovikassi kädessä Helsingin yliopiston ovista sisään ja ulos. Ja mitä en oppinut ulkomailla, sen opin myöhemmin lapseltani ja Miina-kissalta. (Kirjoittaja tarkoittaa Claymorea.)
Ei pidä kuitenkaan vähätellä yliopiston antia. Sain sieltä Georg Büchnerin ja ei-fiktiivisen romaanin. Varsinkin jälkimmäinen oli meikäläiselle uutinen – siitä kiitos Marco Mäkiselle, joka kuulemma sittemmin sai kenkää yliopistolta. Sekin sopii kuvaan.
Myöhempi harrastukseni, Bosnian, Syyrian ja Ukrainan sotasaaliiden keräily, on ollut silkkaa ave Mariaa.
* * * * *
3. lokakuuta 2014
Luin pari päivää sitten kirjaa Bihaćista – serbien taskusta, jossa länsinaapurimme ulkoministeri sekä kyseisen kirjan kirjoittaja yhä asustavat. Äkkiä pelko työnsi kuolaavan turpansa tietoisuuteeni: entä jos kaverini olikin puhunut Markalen ensimmäisestä verilöylystä? Se oli toteutettu vuonna 1994, jolloin en voinut syyttää välinpitämättömyydestäni ketään, en edes Amerikkaa. Tässä se varsinainen epämiellyttävä totuus kaikessa kaameudessaan. Ja se toistuu paraikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti